Kohtasin eräillä 60-vuotispäivillä kaksi ihmistä, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen. Kun kysyin heidän ikäänsä, toinen nosti pystyyn neljä sormea, toinen yhdeksän.

Sanoin: kaksi ihmistä, en: kaksi lasta. Usein lasten ihmisyys havaitaan jotenkin vajaana. Niin kuin he olisivat vailla kaikkia ihmisoikeuksiin oikeuttavia ominaisuuksia.

Menneinä vuosikymmeninä lasten puheille naurettiin. Filosofoivan lapsen puheita sanottiin pikkuvanhoiksi. Lapsia huijattiin ja hassutettiin. Lasten herkkäuskoisuutta ja vilpittömyyttä käytettiin hyväksi ja lähetettiin lapsi asialle. Hänen piti hakea tai kysyä asiaa tai esinettä, jota ei ollut olemassakaan. Siitä saatiin sitten makeat naurut.

Ikäisteni on helppo muistaa, kuinka erilliset olivat vielä 1970-luvulla aikuisten ja lasten maailmat. Jos aikuisille meni kertomaan väkivallasta, vastaus oli: ”Älkää tulko kantelemaan. Selvittäkää keskenänne.”

Koulukasvatus oli kollektiivista. Ryhmä oli tärkein, yksilö sille alisteinen. Ylpistymisen vaara vaani kaikkialla. Nöyryys ja vaatimattomuus olivat hyveitä. Oli vaikea oppia iloitsemaan osaamisestaan. Päätään ei kannattanut nostaa. Oli vaikea ottaa vastaan kiitosta. Aikuisia ujosteltiin.

Muistan, miten minua koulussa viehätti uskonnontuntien erikoinen anarkia. Koko maailma tuntui sanovan, ettei lapsista ole paljon mihinkään. ”Älä ole lapsellinen, iso tyttö!” Lapsen ominaisuuksista piti pyrkiä eroon. Mutta uskonnontunnilla sanottiinkin, että kaikkien on tultava lasten kaltaisiksi. Tuo kehotus, ja omassa pienessä kirjahyllyssäni olleet, risaksi luetut Peppi-kirjat antoivat minulle käsityksen siitä, että lapsi – myös tyttö – onkin itsessään viisas ja vahva, arvokas ihminen.

Millaista on lapsen kaltaisuus?

Kun ajattelen nuoria ihmisiä, jotka kohtasin 60-vuotispäivillä, ensimmäisenä mieleen tulee luonteva itsessä olemisen tapa, jolle en osaa antaa nimeä. Arvokkuus kohtaamisessa. Erityisesti nelivuotiaan kanssa keskustellessa tuntui, että heti mentiin olemisen filosofian pohjille. Ja sain välittömästi luottamuksen lahjan: minulle puhuttiin tärkeitä. Syvyys ja herkkä suoruus luonnehtivat molempia keskustelukumppaneitani.

Yhdeksänvuotias oli jo oppinut olemaan välittäjänä; hän käänsi selkeämmälle kielelle nuoremman mietteitä, koska ehkä arveli, että aikuinen ei niitä ymmärtäisi. Ja siinä hän oli oikeassa. Harjaantumista puuttui. On jo kauan siitä, kun viimeksi sain kuunnella pienellä äänellä kerrottuja tärkeitä asioita: miten paljon isompi onkaan kaksi kuukautta vanhempi päiväkotikaveri, mitä on kasvaminen ja kuinka avaruus on ääretön.

On suuri lahja, että saa olla lapsen kanssa päivittäin. Ymmärrän puheet ruuhkavuosista, olin joskus itsekin väsynyt pienen korvakipuisen lapsen kirjailijaäiti, joka luuli, ettei enää koskaan löytyisi ehyttä hetkeä työn tekemiseen. Mutta onhan niitä hetkiä ollut sittemmin. Pysyvin onnen muisto on kuitenkin pieni käsi kädessäni.

Keskustelu pienten viisaiden kanssa keskeytyi jonkin käytännön asian vuoksi. Myöhemmin näin, miten pienet tanssivat leppeän musiikin tahdissa, ystävällisten aikuisten ympäröiminä. Vaikka puhuin monien kanssa sinä iltana, mieleenpainuvin oli keskustelu, jossa nelivuotias omin käsittein, suurella intensiteetillä otti haltuun kosmosta. Koska ei pelännyt esittää keskeneräistä ajatusta. Hän oli luonnollinen tutkija ja taiteilija.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, miksi on tultava lapsen kaltaiseksi. Jos meitä vanhoja ja heitä nuoria kuultaisiin, ehkä maailmassa olisi vähemmän raunioita ja hävitystä ja enemmän kysymyksiä, kuulemista ja keskustelua.