Heräsin yöllä painajaisiin. Olin tehnyt unessa jotain väärin. Olo oli epämiellyttävä. Huoneessa hiljaista, tai melkein, öiset linnut aloittelivat lauluaan aamunkoiton tuskin havaittavassa valossa. Illalla syöty aivan liian suuri pizza painoi vatsaa.

Hiljaa maatessani mieleen alkoi nousta muistoja. Kouluajoilta. Kaikenlaisia typeryyksiä, joiden ytimessä oli se, että olin tehnyt jotain väärin. Olin nolannut itseni puhumalla tyhmiä tai tekemällä jotain hölmöä. Siitä unessani oli ollut kyse, ja nyt hereillä ollessa, aloin ymmärtää asian.

Pikkuhiljaa mielessä alkoi syntyä koherentti kuva itsestäni – epäonnistujan kuva. Todisteita suorastaan vilisi mielessä. Tunsin näkeväni kirkkaasti ja selkeästi totuuden viallisuudestani.

Miten tällaiseen, varsin vakuuttavalta tuntuvaan havaintoon, tulisi suhtautua?

Psykologiassa ollaan Freudin ajoista lähtien uskottu mielen sisältävän kätkettyjä ja torjuttuja ilmiöitä. Kun mieleen katsotaan tarpeeksi syvälle ja tarkasti, niitä voidaan kuitenkin lähestyä. Totuus itsestämme on tuolla jossain, yleensä tietoisen minän ulkopuolella. Se väistelee katsettamme, mutta kun siitä saa kiinni, tietoisuus laajenee ja ihmiselle avautuu aidompi ymmärrys itsestään.

Kuka tahansa, joka on vapautunut selittämättömästä ahdistuksesta introspektion kautta voi vahvistaa tässä piilevän viisautta. Kun tavoittaa mielestään sen mikä itseä todella ahdistaa, olo yleensä myös helpottuu. Totuus on se mikä mieltämme kaikkein syvimmin lääkitsee.

Totuus voi tietenkin tehdä kipeää. Mutta sellaisiahan totuudet ovat. Eihän niitä muutoin piilossa pidettäisikään.

Kolmannen aallon kognitiivisissa psykoterapioissa, kuten Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa eli HOTissa, mielen sisältöihin suhtaudutaan kuitenkin hieman eri tavoin; siinä pyritään muuttamaan suhdetta kokemukseen ja vähentämään kokemuksellista välttelyä. Mieli nähdään usein epäluotettavana; se sinkoaa ympärilleen ajatuksia siinä missä vatsalaukku erittää suolahappoa. HOTin kehittäjän, Steven C. Hayesin, mukaan onkin erityisen tärkeää, että yksilö oppisi ottamaan etäisyyttä mielensä sisältöihin. Kielteisiin ajatuksiin sulautuminen, kun voi olla haitallista, laukaista esimerkiksi masennuksen tai paniikin.

Tavallinen tallaaja, ja miksei koulutetumpikin, löytää näistä ristiriidan. Tuleeko pyrkiä, kuten Freud aikanaan kirjoitti, ”syvälle pahan juuriin,” vai onko parempi opetella suhtautumaan mielen tuotoksiin vähän niin kuin humalaisen jaarituksiin suhtaudutaan? Molemmat lähestymistavat mieleen eivät kai voi olla yhtä aikaa totta, vai voivatko?

Kysymys on aidosti vaikea. Toisaalta mieli hämää ja häiritsee eikä muistoihinkaan ole luottamista. Toisaalta se kätkee sisäänsä ilmiöitä, jotka ohjaavat yksilön elämänkulkua ja joiden näkeminen on tärkeää. Vastaus kysymykseen lienee: riippuu tapauksesta.

On mielen taitoa osata erottaa toisistaan asiat, jotka edellyttävät tarkempaa näkemistä ja ne joihin uppoaminen johtaa harhaan. Tätä taitoa ymmärtääkseni kaikki toimivat psykoterapiat vahvistavat.

Esimerkkiini palatakseni – tekemäni tulkinnat tuntuivat päivänvalossa kohtuuttomilta. Niiden nimittäminen totuudeksi olisi vääristelyä. Jos nuo ajatukset ja näkemäni uni jostain kertoivat, oli asiayhteys minulta vielä ymmärtämättä. Kenties kyse olikin illalla syödyn raskaan aterian vaikutuksista?

Mutta miten näitä osaisi aina luotettavasti erottaa toisistaan?

Ja kertooko kokemuksen vakuuttavuus ja selkeys mitään sen totuudesta?

Kun mielestä on kyse, kysymyksiä syntyy aina enemmän kuin vastauksia.