Helsingin Sanomissa on viritetty viime aikoina keskustelua terveydenhuollon haasteista, ja viimeksi luin kirjoituksen kaaoksesta psykoterapiassa .

Artikkelin mukaan psykiatrisen hoidon rapautuminen on ajanut psykoterapian kriisiin. Sen toki jo tiesimmekin, että psykoterapeutin etsiminen ja löytäminen alkaa olla sattumankauppaa ja heikolla voimavaroilla lähes mahdotonta.

Useampi artikkelia kommentoinut psykoterapeutti määritti siis ongelman syyksi varsinaisen psykiatrisen hoidon kriisiytymisen, jolloin potilaat ohjataan hoitopaikoista mahdollisimman nopeasti (ja hoitamatta) psykoterapiaan, jolloin varsinainen hoito voidaan useasti myös päättää.

Psykoterapeutit eivät näe itseään hoitavana tahona mikä on varmasti aivan oikein. Toki hoidon ja kuntoutuksen raja mielenterveyden häiriöissä on hämärä ja käypä hoidossa psykoterapia nähdään yhtenä hoitokeinona muiden joukossa. Psykoterapeutilla ei ole kuitenkaan omaa työryhmää tukena.

Toisaalta samanaikaisesti voisi myös pohtia miksi hoitoon pääsy on yleisestikin ottaen nykyään niin vaikeaa ja ennen kaikkea hidasta. Jopa terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan luo pääseminen voi kestää kuukausia.

Joskus aika parantaa – ei paras keino

Waiting List (eli hoitojonossa oleminen) on tavallaan hoitokeino sekin, toisin sanoen joskus aika parantaa. Psyykkisen oireilun ja elämänkriisien ratkaisemiseksi se on kuitenkin kehnosti toimiva keino. Lisäksi jonottaminen on aina turhauttavaa ja jonottajan aika kuluu joka tapauksessa hitaasti. Tiedämme että nopea hoitoonpääsy helpottaisi ratkaisujen löytämistä ja ennaltaehkäisisi oireilun pitkittymistä.

Artikkelin lopussa on hyvinkääläisen psykoterapeutin sitaatti, joka on kummitellut mielessäni siitä lähtien kun sen luin:

”Emme voi matalan kynnyksen vastaanotolla, tunnetaitokurssilla tai psykoterapiassa hoitaa perusturvattomuutta, joka nousee yhteisön kyvyttömyydestä kannatella jäseniään, sen järjettömän yksipuolisesta ja suoritusperustaisesta arvomaailmasta ja luontoympäristön tuhoutumisesta. Terapia ei ole ratkaisu, ja sen tarjoaminen ratkaisuksi on osa itse ongelmaa.”

Jotakin viisasta ja oleellista tuo sitaatti mielestäni paaluttaa, ja siirtää pohdinnan kohteeksi yhteiskunnallisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ulottuvuuden. Toisaalta tällainen ajattelu haastaa psykoterapeuttien lisäksi myös kaikkia hoitavia tahoja mutta voi hyvin selittää omalta osaltaan alati piteneviä hoitojonoja. Käypä hoito ei ehkä olekaan käypää hoitoa yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Jonojen pitkittyminen voi rautalanka-ajattelulla johtua oikeastaan kahdesta seikasta. Joko resurssia on liian vähän tai kysyntä on liian voimakasta.

Resurssipuute olisi periaatteessa helppo ratkaista: lisätään palvelujen määrää. Ongelmana on tietenkin raha ja osaavan henkilöstön saaminen. Jos puolestaan kysyntä on liian runsasta ja kasvaa nopeammin kuin resurssit, tilanne on kokonaan toinen. Tuolloin resurssien lisääminen voi todellakin pahentaa ongelmia, koska ratkaisujen tulisi kohdistua myös siihen mikä lisää kysyntää.

Jos pahoinvoinnin taustalla on niin järkälemäisiä ilmiöitä kuin hyvinkääläinen psykoterapeutti jäsentää, olemmeko jopa mahdottoman edessä? Lääketiede ei toden totta ole yhteiskuntatiede, eikä lääketieteen keinoilla voi maailmaa muuttaa. Se ei toki estä sitä, ettenkö minä tai lääkärit yleensä voisi asiaa yhdessä pohtia.

Joka tapauksessa kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ongelmat eivät taida hoitua masennuslääkkeillä, ADHD-seuloilla, tukikäynneillä tai psykoterapialla. Silloin hoidamme sairauksien sijasta seurauksia. Oman mausteensa keskusteluun tuo lisäksi se, että olemme kaikesta huolestumisesta huolimatta edelleen maailman onnellisin kansa. Psyyken hoidon tarpeen lisääntyminen on toisaalta yleismaailmallinen, tai ainakin länsimainen ilmiö.

Vaikka ajankohtaiset ilmiöt kuten pandemia ja Ukraina sota nostetaan usein esille tänä päivänä mielenterveydestä puhuttaessa, palvelujen tarve on kasvanut vuosikausia – ehkäpä jopa vuosikymmeniä – ennen niitä.

Some lisää pahoinvointia

Yhtenä selityksenä psyykkisen oireilun lisääntymiselle on nähty yhteisöllisyyden rapautuminen, yksilökeskeisyyden korostuminen ja yksinäisyyden lisääntyminen. Sosiaalinen media nimensäkin mukaisesti nähtiin aluksi jonkinlaisena vastalääkkeenä tälle kehitykselle, mutta muutaman rivin tilapäivitykset, kuvavirtojen katselu ja peukaloiden jakaminen ei ole aitoa oikeaa käsinkosketeltavaa sosiaalisuutta. Tutkimusten mukaan sosiaalinen media pikemmin lisää psyykkistä pahoinvointia ja yksinäisyyttä.

Psyyken oireilun erottaminen vakaviin psykiatrisiin häiriöihin ja reaktiiviseen psyykkiseen oireiluun saattaisi selkeyttää kokonaiskuvaa.

Käsittääkseni vakava psykiatrinen sairastaminen pysyy väestötasolla suht samankaltaisena vuodesta toiseen, toisin sanoen reaktiivinen oireilu olisi lisääntynyt tällöin voimallisesti. Valitettavasti vakavan masennuksen ja reaktiivisen mielialaoireilun erottaminen toisistaan ei ole helppoa. Diagnostiset käytänteet eivät tässä auta, eikä meillä ole näppärää ja nopeaa mittaria niiden erottamiseen. Lisäksi reaktiivinen oireilu saattaa pitkittyä ja kääntyä vakavaksi.

Aikoinaan psykiatriassa puhuttiin silti avoimesti reaktiivisesta masennuksesta, ja ainakin burnout-masennus voisi olla hyvä tyyppiesimerkki sellaisesta. Vakavien häiriöiden hoito vaatii ensisijaisesti vahvaa psykiatrista osaamista ja työryhmätyötä, reaktiivisen oireilun hoidossa olisi keskityttävä sen sijaan mm. parisuhdehuoliin, auttaa menetysten käsittelyssä, puuttua työpaikan epäkohtiin, antaa talousneuvontaa ja ohjata ammatilliseen kuntoutukseen sekä miettiä lyhyen ja napakan terapeuttisen tuen tarve. Tähän kaikkeen emme tarvitsisi laajaa psykiatrista hoitotiimiä ja/tai pitkiä psykoterapioita.

Negatiivista uutisointia

Mielenterveydestä uutisoidaan tätä nykyä mahdottoman paljon, ja lähes aina uutisointi on negatiivista. En ole positiivisen psykologian intohimoinen kannattaja, mutta nykyiseen keskustelukulttuuriin olisi saatava enemmän valopilkkuja. Hoitojonot, kriisit, syrjäytyminen, itsemurhat ja kurjat hoitokokemukset täyttävät palstamillimetrit.

Kuvaavasti kyseinen Helsingin Sanomien psykoterapia-artikkeli päättyi lukijoille osoitettuun kysymykseen ”Millaisia negatiivisia seurauksia mielenterveyspalveluiden käyttämisellä on sinulle ollut?”

Miksi kaikkea pitää aina tonkia negatiivisen kautta? Kyllä hyviäkin hoitokokemuksia löytyy! Klikkijournalismilla ei pelasteta maailmaa.

Ainoat positiiviset uutiset kertovat ADHD-diagnoosin saaneista puolijulkkiksista, joiden elämä on muuttunut paremmaksi diagnoosin saamisen jälkeen. Ei ole sattumaa, että yksi ajankohtainen hoitojonojen syy ovat valtavasti lisääntyneet ADHD-selvittelyt; hyvin ja asianmukaisesti tehtynä ne kuluttavat resursseja todella paljon. Keskittyminen voi kuitenkin olla koetuksella nykymaailmassa monesta muusta syystä .

Sitäkin ihmettelen miksi resilienssipuhe huutaa samanaikaisesti hiljaisuudellaan. Minne on kadonnut se kuuluisa suomalainen sisu, joka kantaa läpi vastoinkäymisten ja vaikka harmaan kiven?

Pikemmin saamme lukea haavoittuvuustarinaa (vulnerability), eli sitä miten ihminen ei enää kestä elämään kuuluvia murheita ja huolia. Olemmeko oikeasti menettämässä kyvyn suunnistaa elämän aallokoissa? Yksin ilman läheisten ja lähiyhteisön tukea se on varmasti haastavaa ja pelottavaa. Toimiva sosiaaliturva saattaa sekin kääntyä itseään vastaan, se helpottaa hankalasta tilanteesta pakenemista ja voi johtaa lamaantumiseen ja eristäytymiseen.

Mutta kuten jo aiemmin totesin, lääketiede ei ole yhteiskuntatiede.

Vastataksemme hyvinkääläisen psykoterapeutin pohdintaan tarvitsisimme aitoa, avointa ja monitieteistä, kriittistäkin keskustelua, eikä meidän lääkärien (tai psykoterapeuttienkaan) kannata loukkaantua vaikka johtopäätökset olisivat joskus myös meitä kritisoivia. Tuskin olemme puhtoisia pulmusia mekään.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.