Kieltäydyn kirjoittamasta korvastasi.

En liioin halua tonkia epäselvissä oloissa syntynyttä ampumahaava, johon lopulta menehdyit. Enkä tahdo arvailla mahtoiko epilepsia, syfilis tai ehkä synestesia saada sinut maalaamaan niin voimakkailla väreillä, että ne hehkuvat mielissämme vielä yli vuosisata kuolemasi jälkeen.

Sen sijaan haluan kirjoittaa valkoisesta ja hennosta vaaleanpunaisesta ja ruskean ja vihreän sävyistä ja turkoosista. Veljeksistä, vauvoista ja mantelinkukista.

Olit perheesi toinen lapsi, vainajan veli. Pikkuruinen kaimasi eli koko lyhyen elämänsä kohdunsisäisissä utuisissa näkymissä. Kun sinä synnyit, oli hän maannut jo vuoden haudassa kotinne lähellä. Sait vielä viisi nuorempaa sisarusta, joista Theosta tuli sinulle erityisen tärkeä tukija, taiteellisen työsi rahoittaja ja mielesi rauhoittaja.

Et koskaan itse tullut isäksi, sikäli kun me asiasta tiedämme. Mutta Theo tuli. Kun hänen poikansa syntyi, hän kirjoitti sinulle suunnilleen näin: ” … nimeämme hänet sinun mukaasi, toivoen että hänestä tulee yhtä päättäväinen ja rohkea kuin sinä”.

Kirje saavutti sinut, kun olit ollut jo vuosia köyhä, kipeä, sekaisinkin. Olit elänyt taiteilijana vuosia, myymättä yhtäkään teosta. Olit vaihtanut maisemaa, käynyt parantolassa saamassa ilmeiseen psyykkisen kärsimykseesi hoidoksi vain kylpyjä. Aikakauden arvostettuja taidemaalareita kyllä kiinnosti tekniikkasi, mutta ajauduit riitoihin etkä noussut ansaitsemaasi kunniaan.

Ja silti jatkoit.

Sinä maalasit mitä näit, silloinkin kun se ei myynyt tai ollut muista edes uskottavaa. Oli syy värien intensiiviselle kokemiselle mikä hyvänsä, en tuntisi maailmaasi, ellet olisi niin sinnikkäästi etsinyt keinoja välittää sen muille. Jaksoit jakaa kokemuksesi, muokata sitä tavoitettavaan muotoon, vaikka sille ei tuntunut löytyvän näkijää.

Veljesi näki, vaikka sen on täytynyt olla tuskallistakin. Että vetää perheen geneettisessä pitkässä tikussa pisimmän korren, täysin ilman omia ansioita, vain sattumankauppana. Puhumattakaan siitä, että säästyy vanhempien surun taakalta, joka sälytettiin painamaan isosisaruksen – sinun – nimeäsi. Todistaa vieressä, miten jouduit herkkine vaistoinesi ja intensiivisine tunteinesi elämään menetetyn veljen korvaajana, ainaisen varjon kantajana. Theo kamppaili, jotta hulluudeksi nimetyn käytöksesi takaa pilkottaisi yhä taiteilija ja setä.

Vaikka oma polkusi oli kulkemassa toivottomaan suuntaan, sinä maalasit kirjeen saatuasi vauvalle, seuraavalle pienelle kaimalle, lahjaksi teoksen, jonka tunnemme nimellä Almond Blossom, Mantelinkukka.

Mantelipuu kukkii niin varhain keväällä, että se on vielä lehdetön. Nuput nousevat esiin suojattomina, hallanarkoina. On käytännössä vielä talvi, mutta ryhmyisiä oksia kirjovien kukkien tuoksussa voi uskoa kesän taas kerran saapuvan.

Elit enää puoli vuotta vauvan syntymän jälkeen ja Theokin vain vuoden. Mutta vauva kasvoi, vahvistui ja vaali äitinsä kanssa muistoasi ja taidettasi.

Lopulta hän perusti sinulle omistetun museon, jossa saan nähdä – aina uudelleen – mantelinkukkien liikuttavan rohkeuden.