Olen ollut reilun neljännesvuosisadan ajan valmis lääkäri. Silloin tällöin mietin, mitä hyvältä lääkäriltä vaaditaan ja miten siihen kasvetaan. Mieleen tulee asioita, jotka eivät aina ole ilmeisiä.

Vaikka ammattimme vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta ja huolellisuutta, olen ajatellut, että palaset asettuvat parhaiten kohdalleen, kun kurinalaisuuteen yhdistyy sopiva määrä rentoutta, itseluottamusta ja luovuutta. Luovuuden ja rentouden termit voi haastaa, ne sekoittuvat usein kokemuksen tuomiin ominaisuuksiin, mutta haluan käyttää niitä kuvaamaan asioita, jotka helpottavat lääkärin työtä.

Rentoudella tarkoitan kykyä hyväksyä sairauden oikut ja ihmisen rajat ilman, että lääkäri kokee kantavansa niistä henkilökohtaista vastuuta.

Rentous tarkoittaa, että tunnistaa rajansa ja haluaa siitä huolimatta tehdä tätä työtä. Että pystyy suhtautumaan lääkäriyteen niin, että ylipäänsä voi olla lääkäri. Että ymmärtää päivystystilanteessa ratkottavien asioiden ensisijaisuuden ja asiat, joita ei tarvitse tehdä heti. Ettei hoitopäätöksistä tule ylitsepääsemättömiä tai aina jonkun muun tekemiä. Ettei kaiken horisontissa kajastavan, tietämättömän tiedon ilmeisyys nujerra alleen. Että kirurgikokelas luottaa itseensä ja uskaltaa vetää ensiviillon pakenematta paikalta. Luottamus siihen, että työyhteisö ja kollegat ovat tukena, eivät vastaan. Että yhteisö voi osaltaan olla välttämässä virheitä, joita voi tapahtua, kun työtä tekee ihminen, ei kone.

Kun sanon, että lääkäriltä vaaditaan luovuutta, en tarkoita luovuutta, joka mahdollistaa itse keksityt hoitolinjat tai hutiloinnin.

Tarkoitan luovuutta, joka mahdollistaa potilaan sosiaalisen, psyykkisen ja lääketieteellisen kokonaisuuden huomioon ottamista hoitopäätöksiä tehtäessä. Kykyä miettiä uudelleen, jos asiat eivät etene niin kuin piti. Kykyä ymmärtää, ettei yksikään potilas ole toisen kopio, oppikirjateksti tai karikatyyri. Luovuus voi tarkoittaa, että ymmärtää todellisuuden tarua ihmeellisemmäksi.

Lääkärin päätelmiä tekevä ensisilmäys voi olla enemmän kokemuksen kuin luovuuden aikaansaamaa, mutta monesti yllätyn myös nuorten kollegojen kyvystä tunnistaa vaikea sairaus tai sen puute. Hyvä esimerkki on infektion vaikeusasteen tunnistaminen. Vitaaliparametrien ja tilanteiden ennakoinnin lisäksi lääkärin silmäys on olennainen. Näyttääkö potilas sairaalta vai ei?

Viime vuosina olen joskus malttanut pysähtyä aiempaa pidemmäksi aikaa sängyn päätyyn ja kysyä jotain ihmisten elämästä. Sitten mietin, onko vastaus ollut odotettu. Joskus olen arvannut asioita, usein en.

Äly ja muut hyvät ominaisuudet eivät noudata luokkarajoja, suojaa epäonnelta ja niitä ei voi lukea päältä. Jos joskus ajattelin, että elintavat ja sairaudet määrittelevät ihmisiä, olin väärässä. Joskus maltan kysyä päihdepotilaiden taustoja, vaikka voisin hoitaa pelkkää infektiota. Mietin, mitä itsestäni olisi jäljellä, jos olisin kasvanut päihteiden ja väkivallan keskellä. En olisi sängyn päädyssä kyselemässä, en varmasti olisi.

Joskus ajattelin, että on vain yksi tapa kohdata potilaita. Nyt ajattelen, että tapoja on useita ja useimmat niistä voivat olla perusteltuja. En ehkä nuorempana lääkärinä olisi ymmärtänyt, mitä nyt tarkoitan, kun puhun rentoudesta ja luovuudesta. Niistä molemmat kasvavat, kun kokemus elämästä ja työstä karttuvat, ja mieli on niille altis.

Ei koskaan samalla tavalla resonoivat keuhkot

sama suonentiheys, läppien väleistä falskaava veri

tällä kertaa hiekka kangaskengissä

valuu kukkakuvion läpi vieraalle asvaltille

(runo kokoelmasta Valkoisessa takissa olen lähinnä mies, sairaalarunoja Enostone kustannus 2020)