Kun olin lapsi, asuin kadunpätkällä, joka päättyi umpikujaan. Kaikki omakotitalot kadulla oli rakennettu suunnilleen samaan aikaan. Aikuiset, jotka niissä taloissa asuivat, olivat suunnilleen samanikäisiä. Myös me lapset olimme samaa ikäluokkaa. Niinpä, kun äiti lähti viemään meitä lapsia uimarannalle, se ei ollut aina yksinkertaista.

Ensin käytiin naapurustossa kysymässä haluaako joku mukaan. Sitten mietittiin, oliko matkan varrella joku, jonka myös voisi napata mukaan. Vielä senkin jälkeen mietittiin, voisiko hakea jonkun kaverin jostakin kauempaa. Kun auto oli laittoman täynnä lapsia ja uimaleluja, voitiin lähteä.

En koskaan huomannut milloin tämä lapsuus- ja nuoruusaikojeni mutkaton sosiaalisuus katosi. Nuorena aikuisena sellaiseen ei kiinnitä huomiota, mutta siinä vaiheessa, kun sain omia lapsia, sitä ei enää ollut. Jos mentiin rannalle, kysyttiin mukaan vain lapsen bestis, ei kaikkia kadun lapsia. Eikä kylään tuppauduttu sattumalta, se oli selvä.

Istun tätä kirjoittaessa kotonani yksin. Jos joku nyt soittaisi ovikelloa, vaikka joku puolituttu, ja kysyisi että saisiko tulla sisään ja rupatella – hei, olisipa hauskaa. Kuin lahjan olisi saanut. Pitäisi varmaan kirjoittaa otsaan: Älkää kunnioittako yksityisyyttäni niin hemmetin tosissanne!

Me ihmiset olemme niin sosiaalisia, ettemme taida itsekään tajuta, että miten sosiaalisia. Laita kaksikymmentä toisilleen tuntematonta simpanssia samaan bussiin ja seurauksena on verilöyly. Laita yhtä monta toisilleen tuntemattomia ihmisiä samaan bussiin ja…no tiedätte kyllä. Olemme niin sosiaalisia luita ja ytimiä myöten, että menetimme karvapeitteemmekin, että tuntisimme lajikumppanimme kosketuksen paremmin.

Voi evoluutio, olisitko ikinä uskonut, että jonakin päivänä tälle lajille syötetään jo pienestä pitäen sellaista eetosta, että yksin pitää pärjätä.

Kun nyt äsken otin puheeksi puolitutun, joka rimputtaisi ovikelloani, niin jatketaan siitä.

Kuvitellaan, että minulla olisi huono päivä. Ja huonoja päiviä olisi riittänyt. Pyöritän huolia kaiket päivät päässäni yksin niin, että ne kasvavat talon kokoisiksi ja tunnen miten kyynisyys kasvaa sisälläni.

Pitäisikö hakea mielialalääkettä, sitä saa helposti? Saisi ehkä nukuttuakin.

Mutta sitten tulee tuo yllätysvieras. Hän istuu, kysyy kuulumiset, kerron huolistani, hän kertoo omistaan, hän kertoo kiinnostavia juoruja, kohta keskustelemme jostain muusta; muistoista, suunnitelmista, haaveista, kavereista, kaikista hölmöistä jutuista. Juomme kahvia ja nauramme.

Hän lähtee, mutta minä olen kuin toinen mies. Minut on maadoitettu, yllätetty, riisuttu aseista. Mielialalääke? Mihin minä sitä tarvitsen? Tarvitsen kaverin. Tarvitsen jonkun käväisemään.

Amerikkalainen sosiologi, Robert Putnam, on tutkinut, miten tärkeitä sosiaaliset klubit olivat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuoliskolla.

Pienimmilläkin paikkakunnilla oli keilailuklubi, kirkkokuoro tai mikä tahansa muu organisaatio, jossa ihmiset säännöllisesti tapasivat. Kun ihmisillä oli paikka tavata, he oppivat tuntemaan toisensa ja tunsivat solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Amerikkalaisten yhteenkuuluvuuden tunne on ollut korkeimmillaan, kun järjestöjen määräkin on ollut suurimmillaan.

Valitettavasti yhteenkuuluvuuden tunne on rapautunut viime vuosina lähtien, ja se on tapahtunut tasatahtia järjestöjen alamäen kanssa. Seuraukset näemme tänä päivänä.

En tiedä tätä parempaa perustetta kiinnittää enemmän huomiota sosiaalisiin juuriimme, jotka nyt ovat piilossa markkinatalouden hakkeen alla.

Miten inhoankaan soittoautomaatteja ja nykyajan kasvottomia palveluita. Olemme ihmisiä ja tarvitsemme toisia ihmisiä, jotta voimme olla niitä sosiaalisia ihmisiä, jollaiseksi evoluutio meidät on tehnyt.