Mitä minä tässä oikein teen? Kirjoitan jälleen uutta kolumnia, mutta miksi. Siksikö, että tuntuu niin hyvältä kun ihmiset kadulla vetävät hihasta ja sanovat, että ”oon aina tykännyt sun jutuista”. Saan sosiaalista arvonnousua, kun parannan maailmaa, mutta maailma itse muuttuu itsepintaisesti huonommaksi.  

Huonoksi on muuttunut sekin, että lehdet julkaisevat harva se viikko ikäisteni miesten kuolinilmoituksia. Niinpä mieleen on hiipinyt ajatus, että voisiko tämän jäljellä olevan ajan käyttää järkevämmin. Nyt esimerkiksi istun tässä yksin ja jäsentelen pääni sisällä tämän kolumnin sisältöä. Onko se todella hyödyllisintä mitä voin tehdä? 

Otetaan esimerkiksi yksinäisyys. Olen kirjoittanut siitä paljon, koska ajattelen, että monet sosiaaliset ongelmamme ovat itse asiassa yksinäisyyden ongelmia. Mutta mitä minä siitä tässä yksikseni sauhuan? Miksi en mieluummin istuisi jonkun yksinäisen luona enkä vain teeskentelisi etäältä, että välitän. 

Enkä tarkoita, että meidän pitäisi olla sydänystäviä. Oltaisiin vain kaksi ihmistä, jotka keventävät päivän painoa puhumalla puuta heinää. Enkä istuisi siinä minkään abstraktin hyveen vuoksi – kuten yksinäisilläkin on ihmisarvo – vaan ihan siksi, että jos en istuisi siinä, istuisin itsekin yksin kotona läppäri sylissä, ja katselisin Facebookista mitä ystäväni postailevat yksin kotona läppäri sylissä. Olisihan jaettu hetki edes vähän enemmän. 

Eräs lempitarinoistani on julkaistu Psychiatry Quarterly -sarjassa vuonna 1957. Siinä nimimerkki Mr. Boots kertoo elämänmittaisesta ja onnettomasta seksuaalisesta fetissistään jalkoihin – ja erityisesti niitä verhoaviin kenkiin ja saappaisiin. Hän oli suurimman osan elämäänsä syvästi onneton. Hän ei voinut paljastaa todellista itseään kenellekään, sillä hänet olisi heti tuomittu perverssiksi. Mutta fetissinsä ulkopuolella hän oli tavallinen älykäs ihminen, joka halusi hyväksyntää kuten kuka tahansa. 

Se, mikä Mr. Bootsin tarinan tekee erityiseksi, on se, että jossain vaiheessa hän sai ystävän, ja se muutti hänen elämänsä. Ystävä oli tavallinen amerikkalainen heteroseksuaalinen mies, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään fetissin kanssa ja he olivat muutenkin melko erilaisia. Mutta hänelle Mr. Bootsin fetissi ei ollut ongelma; hän näki ihmisen fetissin takana. ”Tosi ystävä tietää sinusta kaiken, ja on senkin jälkeen ystäväsi”, Mr. Boots kirjoitti. 

Erityisesti mieleeni ovat kuitenkin jääneet nämä Mr. Bootsin sanat. ”Ystäväni ei ole psykiatri, mutta hän on tehnyt enemmän onnellisuuteni ja mielenrauhani eteen kuin yksikään psykiatri, joka on koettanut parantaa minut. Ystävyytemme on rauhanomaista rinnakkaiseloa kahden miehen välillä, joiden seksuaaliset tunteet ovat yhtä erilaisia kuin yö ja päivä.”

Tästä olen kirjoittanut monta kertaa. Aina kun puhumme mielenterveyden ongelmista, puhutaan palvelurakenteista ja hoitopoluista ja resursseista ja joku raapustaa uutta organisaatiokaaviota. Muistuttaisin vain, että kaiken tämän organisaatiopuheen takana meillä on edelleen toisemme. Kun ahdistus, suru ja unettomuus painavat, päivä ystävän kanssa voi keventää oloa kymmenen kertaa enemmän kuin käynti lääkärissä tai lyhytterapeutilla. Hyvässä seurassa on oma lohtunsa. 

Mutta mistä ne ihmiset löytyvät, sinä kysyt. En tietenkään osaa vastata siihen puolestasi, mutta vastaan mitä opin äidiltäni. Kuulin nimittäin lapsena, kun äiti lohdutti sydänsuruista kärsivää ystävää sanomalla: ”Älä huoli! Maailmassa on yli viisi miljardia ihmistä. Kyllä sinä jonkun löydät.” 

No, nyt meitä on yli kahdeksan miljardia, joten valinnanvaraa on tullut paljon lisää.

Kirjoittaja on Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija.