Olettehan lukeneet Mia Kankimäen valloittavan teoksen Naiset joita ajattelen öisin?

Kankimäki kärsi unettomuudesta ja vietti öitään ajatellen historian urheita, aikansa normeja uhmanneita naisia: taiteilijoita, tutkimusmatkailijoita. Lopulta Kankimäki lähti Yönaistensa jäljille maailmalle ja kirjoitti matkansa koskettavaksi, narratiiviseksi tietokirjaksi.

Minäkin valvon usein aamuöisin, vaikka saisin jo nukkua. Naapurissa on hiljaista. Lapsieni unen äänet ovat vaimeita, levollisia.

Näinä tunteina minä ajattelen omia Yönaisiani.

He eivät raivaa tietään viidakoissa vaan menevät asuntoihin, joissa ei nukuta, oli päivä tai yö. Jos vastaan lyö hiljaisuus, se ei tuo mielenrauhaa, vaan aavistuksen lopullisesta. He vetävät esiin sängyn alle piiloutuneet pienokaiset: neljävuotiaan, joka on soittanut itse hätäkeskukseen ja vauvan, jota hän yrittää hoitaa.

Toisessa kodissa he nostavat pinnasängystä taaperon, joka takertuu tuntemattoman syliin, ei päästä irti. Ja sen vauvan, joka ei enää takerru, ei itke. Jolle apu tuli liian myöhään.

Minun Yönaisillani ei ole paikallisia oppaita ja kantajia. Jos hyvin käy, heillä on ollut tietoa tilanteesta ja apunaan poliiseja, suojavarusteita, kokenut työpari. Joku paikka, jonne lapset viedä. Toinen paikka, joka turvaa aikuiset.

Kun he palaavat, ei heitä juhlita sankareina. He astuvat uuteen aamuun ja lausuntojen viidakkoon. Kuvaavat näkemänsä ja tekemänsä, kirjaavat lakipykälät, allekirjoittavat päätökset omalla nimellään. Altistuvat samalla haukuille, häirinnälle, vainolle.

Yönaiseni ovat lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Heitä on kaikkia sukupuolia, eikä heidän työstään kuin murto-osa ole sosiaali- ja kriisipäivystyksen kaltaista kreivin aikaan paikalle ehtimisen kauhua. Mutta millä tahansa asiakastapaamisella voi tulla esiin mitä tahansa.

Ei työntekijöillä ole lupaa rynnätä asuntoihin ja kaapata lapsia, edes turvaan. Kyseessä on vahva puuttuminen ihmisoikeuksiin, eikä sitä tehdä mutulla. Täytyy tuntea valtuutensa, voimankäyttönsä perusteet: sekä laki että kenttätyön todellisuus. Täytyy hyväksyä kaiken tehdyn alistaminen hallinto-oikeuden tutkittavaksi ja ratkaistavaksi.

Täytyy kestää ne yöt, joita ei voi unohtaa – ja silti pysyä inhimillisenä ihmisenä.

Lastenpsykiatria on sotepe-ala. Vain tarkasti rajatulla työnkuvalla voisi pysytellä terveyspalveluiden alueella, mutta se ei riitä. Mielenterveyden haasteiden kovaa ydintä ovat lapsiperheköyhyys, turvattomat kasvuolosuhteet ja lapsuuden aikaiset haitalliset elämäntapahtumat. Sosiaali- ja pelastushommat siis.

Hallituksen vastikään hyväksymä lakimuutos sosiaalityöntekijöiden sijaisten kelpoisuusehtojen väljentämisestä kuulostaa painajaiselta. Kaikki kunnia esimerkiksi tehtävään jatkossa soveltuvaksi katsotulle sosionomin koulutukselle (yksi heistä kuorsaa vieressäni öisin), mutta mieleen hiipii epäilys sosiaalialan eri koulutuspolkujen hämärtämisestä säästöjen nimissä.

Hyväksyisimmekö me terveyspalveluissa vastaavaa?

Voisiko hieman lisäperehdytystä saanut kirurginen sairaanhoitaja (oikein pätevä nykytyössään!) tehdä avosydänleikkauksia? Tai lastenpsykiatri (lääkäri kuitenkin!) tulla vastentahtoisesti siirretyksi leikkurihommiin? Ja hei fysioterapeutin opintoihinhan kuuluu paljon anatomiaa – kyllä sillä pari läppää operoi!

Sotatilanteissa näin varmasti toimitaan, kun vaihtoehdot ovat vähissä. Olemmeko jo niin syvässä kriisissä erityistä suojelua tarvitsevien lasten ja heidän perheidensä oikeuksien turvaamisessa? Jos vastaus on kyllä, on aika muidenkin kuin Yönaisten lähteä asioita korjaamaan.