“Hei mulla on nivussilsa, viitsitkö laittaa reseptin?” Jähmetyin.

Puhuuko tuo tuntematon hoitaja juuri minulle?

Tässä keskellä synnyttäneiden vuodeosaston käytävää? Ei voi olla. Ei, kyllä se puhuu.

Mitä ihmettä vastaan? Mutisen epäselvästi jotain rajoitteesta määrätä lääkkeitä vain työni puitteissa johtuen kandistatuksestani ja luikin karkuun.

Edellä kuvaan ensimmäistä muttei suinkaan viimeistä kertaa, kun olen joutunut tilanteeseen, jossa saan tahtomattani liikaa tietoa ihmisestä, johon minulla ei ole hoitosuhdetta. Olen väistellyt epämääräisiä oireita koskevia kysymyksiä sukujuhlissa. Olen siirtänyt kahvikupin kylään tulleen vieraan uusittavien reseptien pinon tieltä. Olen vastannut tutun laittamaan whatsapp-viestiin, katsonut kuvia tulehtuneista silmistä, ihottumista ja pienistä tapaturmista. Olen liimannut naapurin lapsen pienen haavan, joskin tuolloin ajelin hänen kanssaan ihan työpaikalleni asuinkuntamme terveyskeskukseen ja tein asianmukaiset kirjaukset järjestelmiin.

Lisää haastetta

Tietosuojanäkökulma tuo itsensä tai tuttujen hoitamiseen lisää haastekierroksia.

Asetusten päivitysten myötä työnantajat ovat tiukentaneet suhtautumistaan siihen, kenen potilastietoja meidän on oikeus katsella ja ovat velvoitettuja myös seuraamaan, että emme säädöksiä riko.

Kaukana on siis se aika, kun ensin määrättiin potilaalle ja sitten työkaverille tai jopa itselle laboratoriotutkimuksia ja lääkkeitä.

Yleislääkärinä neuvon useimmiten ihan mielelläni ihmisiä siitä, mistä heidän kannattaa apua lähteä hakemaan.

Rajani olen asettanut kuitenkin siihen, että neuvonta saa riittää. Hoitovastuuta en ota työajan ulkopuolella. Ja neuvontaa saavat ystäväni, perheenjäseneni sekä työkaverit. Kumminkaiman serkkutyttö tai ala-asteaikainen luokkakaveri eivät lukeudu tähän kategoriaan.

Toivon myös apua pyytävältä tilannetajua. Ei lääkärikään halua jutella ärtyneistä peräpukamista illallisen äärellä, joskin kollegoiden kanssa iltoja viettäneenä ymmärrän, mistä tällainen harhaluulo maallikoille on voinut syntyä.

Oma sairastuminen

Samankaltaista linjaa olen noudattanut myös omien sairastumisteni kanssa.

Itseäni kyllä hoidan maallikkoa pidemmälle, mutta vain selkeästi beningneissä vaivoissa ja haen tarvittaessa toisen mielipiteen virallisesti kollegan vastaanotolta, en käytävällä ohimennen huikkaamalla.

Itsensä hoitamisen raja on silti minulle häilyvämpi, luultavasti siksi, että hoidettavan rooliin asettuminen on todella vaikeaa ja kollegiossamme vielä kehityskohteen alla. Liian usein lääkäritaustainen potilas joutuu tilanteeseen, jossa hoitovastuussa olevalla kollegalla on erilainen käsitys potilaan ja lääkärin roolien rajoista silloin, kun ne kohtaavat yhdessä ja samassa ihmisolennossa.

Itsekin olen joutunut kieltäytymään itselleni sairausloman määräämisestä ja pyytämään hoitavaa lääkäriäni tekemään hänen suosittelemistaan lääkityksistä reseptit. Onneksi sosiaalinen media on yhdistänyt meitä samankaltaisia haasteita sairastamisen yhteydessä kohdanneita lääkäreitä ja voimme auttaa toisiamme sekä potilaan rooliin asettumisessa että omien rajojemme tunnistamisessa.

Hiljattain törmäsin sosiaalisen median alustalla suljetussa ryhmässä konsultaatioon, jossa kollega suunnitteli hoitavansa itseään melko arveluttavalla menetelmällä ja sai runsain mitoin palautetta, jossa käskettiin varata aika vastaanotolle ja unohtaa itsehoito. Keskustelussa esiintyi hyvinkin kärkkäitä kommentteja sen aloittaneen kollegan harkintakyvystä.

Minusta aloitus oli hyvä, koska se avasi meille kollektiivisen näkemyksen siihen, missä menee itsehoidon raja.

Sinua, arvoisa lukija, haluaisin muistuttaa, että sairastuessasi sinä olet aivan yhtä oikeutettu saamaan hoitoa ja huolenpitoa kuin potilaasi. Muistathan, että voit kääntyä työterveyshuollon, terveysaseman tai Lääkäriliiton luottamuslääkärien puoleen.

Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri, innostunut nuorisolääkäri ja wannabe-opettaja, jonka vapaa-aika kuluu lukien sekä multasormia verrytellen.