Sana hyvinvointivaltio saattaa tuntua tunkkaisen holhoavalta, ikään kuin valtio voisi taata asukkaidensa hyvinvoinnin. Sitä valtio ei pysty tekemään, mutta se voi yrittää luoda puitteet, joissa ihmisillä on mahdollisuus voida hyvin.

Hyvinvointivaltio on Suomessa verraten tuore rakennelma, joka alkoi syntyä 1930-luvulla, jolloin kansaneläkelaki astui voimaan. Ensimmäiset eläkkeet olivat työkyvyttömyyseläkkeitä, pieniä vanhuuseläkkeitä alettiin maksaa vuodesta 1949 alkaen.

Todellisia kierroksia hyvinvointivaltio alkoi ottaa 1960-luvulla, jolloin luotiin työttömyysvakuutus, työeläkejärjestelmä ja sairausvakuutus. Ja kun vauhtiin oli päästy, syntyivät 1970-luvun lapsina kansanterveyslaki, peruskoulu ja päivähoitojärjestelmä.

Hyvinvointivaltio ei ollut yksimielinen luomus. Alusta lähtien esillä oli kysymys siitä, kuka maksaa ja kenelle annetaan. Joidenkin mielestä kyse oli yritteliäisyyden tukahduttavasta holhouksesta, toisten mielestä yrityksestä pelastaa kapitalistinen järjestelmä vallankumousvoimilta.

Hyvinvointivaltion onnistumiset ovat kiistattomia. Lapsikuolleisuus on pudonnut olemattomiin, keskimääräinen elinajanodote on noussut huimasti, yhteiskunta on turvallisempi kuin koskaan, eikä kouluttautuminen ole varallisuudesta kiinni. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Epäonnistumisiakin on kertynyt. Osa kansasta on passivoitunut tuudittautuessaan siihen, että joku ottaa aina kopin. Yhteisöllisyys on vähentynyt yksilöiden keskittyessä itsensä toteuttamiseen, eikä lapsiakaan synny entiseen malliin. Edelleen osa meistä putoaa kyydistä ja syrjäytyy.

Viime vuosina hyvinvointivaltion ylle on kertynyt synkkiä pilviä.

Työnteon ja talouskasvun varaan rakennettu rahoituspohja murenee, kun yhä suurempi osa kansasta on työvoiman ulkopuolella, eikä työn tuottavuus kasva. Väestö ikääntyy, palvelutarve kasvaa ja työelämän murros sekä globalisaatio muuttavat toimintaympäristöä. Syntyneitä aukkoja on paikattu velkaantumalla.

Onko meillä jatkossa varaa ylläpitää hyvinvointivaltiota, ja jos niin millaista? Onko kaikki se mitä olemme luoneet tarpeen? Entä onko meillä edes oikeus kaikkeen tähän?

Euroopan vaurauden pohja, josta Suomikin on ottanut siivunsa, on rakennettu vuosisatojen kuluessa ryöstelemällä muita. Ensin Lähi-itää ja Afrikkaa, sitten Etelä-Amerikkaa ja edelleen Intiaa ja Kaakkois-Aasiaa. Ei ihme, ettei maailman muilta mailta riitä myötätuntoa Euroopan vaikeuksille.

Luopuminen saavutetuista eduista on poikkeuksetta tuskallisen vaikeaa, eikä menneitä vääryyksiä saa kumottua. Vaikeassa tilanteessa hyvää on se, että se pakottaa muuttumaan ja kysymään mikä kaikki on oikeasti välttämätöntä, jotta voimme elää hyvää elämää, joka samalla on ekologisesti kestävällä pohjalla ja globaalisti vastuullista.

Ajatusta hyvinvointivaltiosta ei ole syytä haudata. On myös liioittelua puhua hyvinvointivaltion kriisistä, sillä vaikka joutuisimme leikkaamaan puolet hyvinvointivaltion palveluista pois, olisimme edelleen globaalisti etuoikeutetussa asemassa.

Viisautta on pohtia yhdessä, mikä on se ydin, jonka ehdottomasti haluamme säilyttää. Näkemyksiä siitä on varmasti paljon, ja näkemykset ovat epäilemättä myös ristiriitaisia ja sidoksissa kunkin omaan tilanteeseen. Yleensä helpointa on luopua siitä, mitä ei itse koe tarvitsevansa.

Minulla hyvinvointivaltion ytimessä ovat mahdollisuuksien tasa-arvo, kaikille saatavilla oleva kohtuullinen terveydenhuolto, heikommista huolehtiminen ja yhteisön edun asettaminen yksilön edun edelle. Entä sinulla?