Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmän laatu ei kansanterveyden näkökulmasta tuloksillaan päätä huimaa ja, kuinka sairaala, jossa työskentelin, teki loppujen lopuksi samanlaisia asioita samalla tavalla kuin mikä tahansa suomalainen yliopistosairaala.

Sen sijaan yksilöinä parhaiden sairaaloiden amerikkalaiset lääkärit ovat omaa luokkaansa, ja yksilöiden kouluttamisessa Yhdysvaltojen järjestelmän huiput hakevat vertaisiaan.

Yhdysvallat on iso maa, jossa sairaalat kilpailevat erikoistuvista ja erikoistuvat kilpailevat sairaaloista. Päästäksesi parhaimpiin erikoistumisohjelmiin, on valtakunnallisista testeistä suoriuduttava erinomaisesti, julkaistava ja saatava hyviä suosittelijoita. Toisaalta sairaalan on ylläpidettävä erikoistumisohjelmansa hyvää mainetta panostamalla koulutukseen ja autettava erikoistuviaan valmistumisen jälkeen eteenpäin urillaan.

Päivittäin hämmästelin sekä Mayon erikoistuvien että erikoislääkäreiden tietojen ja taitojen huikeaa tasoa.

Erityisesti teoriaosaamisessa odotustaso oli paljon Suomea korkeampi. Eri syöpien levinneisyysluokitustaulukot sekä alan tärkeimmät ja tuoreimmat julkaisut oli osattava ulkoa. Kirurgin odotettiin tulkitsevan tietokonekuvia kuin radiologit ja muidenkin oman alan rajapinnassa olevien erikoisalojen asiat tuli tuntea läpikotaisin.

Kyse on enemmän kovempia vaatimuksia asettavasta järjestelmästä kuin pelkästään yksilöiden erinomaisuudesta. Suomalaiset lääkärit yltäisivät samaan, jos kulttuuri klinikoissa olisi toisenlainen.

Tarve on erilainen

Toisaalta tarvekin on eri: Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä on monessa mielessä paljon enemmän keskinäistä luottamusta kuin yhdysvaltalaisessa. Yhdysvaltoihin verrattuna suomalaisten sairaaloiden klinikat toimivat pikemminkin joukkueena kuin ryhmänä rinnakkaisesti työskenteleviä yksittäisiä lääkäreitä, jotka osin kilpailevat keskenään potilaista.

Suomessakin edellytetään lääkäreiltä loppujen lopuksi paljon ja vastuu on suuri. Kuinka paljon lisää hyötyä tällä ulkoa opettelulla ja lääkäriyksilöiden laajemmalla osaamisella lopulta saavutetaan?

Tästä huolimatta väitän, että meille olisi silti paljon hyötyä, jos omaksuisimme amerikkalaisten kollegoiden tavan kouluttaa.

Voin tietysti puhua vain oman urani ja alani näkökulmasta, mutta Suomeen verrattuna Mayo Clinic oli opetussairaalana kirkkaasti suomalaisia parempi. Oli päivänselvää, että jos paikalla on erikoistuva, oli erikoislääkäri velvollinen häntä tavalla tai toisella opettamaan.

Kirurgisella alalla tämä tietysti näkyy konkreettisimmillaan leikkaussalissa. Yhden klinikkamme erikoislääkäreistä tapasin ensimmäistä kertaa toimenpiteen tarkistuslistan aikana ja hän silti antoi minun tehdä koko leikkauksen alusta loppuun saakka.

Tällaista asennetta kouluttamiseen toivoisin lisää Suomeenkin. Vaikka et ole kliininen opettaja, erikoistuvien kouluttajalääkäri, tai edes vielä valmis erikoislääkäri, törmäät lääkärintyössäsi aina kandeihin, erikoistuviin ja muihin itseäsi kokemattomampiin lääkäreihin. Emme saisi jäädä sen ajatuksen vangiksi, että alan opettaa vasta sitten, kun itse osaan täydellisesti tai että asia ei minua koske.

Yhdysvalloissa erikoistuvilla lääkäreilläkin oli aina mielessä alalle keskeisiä potilastapauksia, joita hyvässä hengessä kuulusteltiin kandeilta ja muilta koulutettavilta. Mikä olisi sellainen oman alasi perustapaus, jonka voisit käydä jokaisen kandin kanssa läpi? Mitkä osat omista toimenpiteistäsi ovat sellaisia, että voisit miltei aina antaa erikoistuvan tehdä ne?

Vaikeasti murrettavissa

Kulttuuria, jossa opettaminen tarkoittaa sitä, että amanuenssi seuraa hiljaa nurkassa, on vaikea murtaa.

Lääkiksessä voisi mielestäni olla yksittäisiä opetuksia, joissa loppuvaiheen kandit opettaisivat alempikurssilaisia. Opettaessa oppii myös itse. Tämä valmistaisi myös siihen, että hyvin pian vastassa voi olla tilanne, jossa oppija on tavalla tai toisella opettamassa, vaikka itsekin vasta opettelee. Itseäni seurasi ensimmäisen kerran amanuenssi neljännen vuosikurssin jälkeisenä kandikesänä.

Oman keskeneräisyyteni sietäminen on ollut itselleni kouluttajana usein kaikkein suurin kompastuskivi. Miten kiireisen päiväsi ohessa teet oman työsi harmaista alueista selkoa oppijalle, kun itsekin vielä yrität niitä ymmärtää? Yhdysvaltalaiset sanoivat paljon herkemmin ääneen, että tämä on minun tapani hoitaa näitä potilaita, mutta ei ainoa totuus.

Opetettavilta voi myös vaatia enemmän. Fellowship-vuoteni aikana kandit tai kokemattomammat erikoistuvat yleensä esittelivät kierroilla potilaat. Erikoistuville järjestettiin jopa kahdesti viikossa tilaisuuksia, jossa harjoiteltiin erikoislääkäritenttiä varten suullisella kuulustelulla koko klinikan edessä. Kaikki klinikan erikoislääkärit lähtökohtaisesti osallistuivat erikoistuvien koulutusluennoille ja keskustelu oli vilkasta.

Kiireiseen kliiniseen työhön on usein vaikea sovittaa mitään ylimääräistä, jota opettaminen niin monelle meistä yleensä on. Viime kädessä koulutuksen järjestäminen on tietysti yliopiston ja työnantajan tehtävä, mutta Amerikassa huomasin, että suurin vaikutus koulutuksen laatuun oli lopulta sillä, että kaikki klinikassa kantoivat kortensa kekoon ja ennen kaikkea pitivät kouluttamista tärkeänä.

Ahkerat ja motivoituneet erikoistuvat Suomessakin kyllä löytävät ne klinikat, joissa oppii. Erikoistuvia ei saa pitää itsestäänselvyytenä. Paljon useammin pitäisi tunnustaa, kuinka iso asia erikoislääkärillekin on, että ympärillä on luotettavia ja työstään innostuneita erikoistuvia.

Tällainen kouluttamisen muutos lähtee yksittäisistä lääkäreistä – esimerkiksi sinusta. Kuinka voisit kouluttaa paremmin niillä resursseilla, joita sinulla on nyt käytössäsi?

Kirjoittaja on sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkäri, joka suoritti kliinisen fellowship-jakson vuosina 2025–2026 Yhdysvalloissa.