Tein syventävän työn Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1993. Otsikko oli: Menetelmä priorisointijärjestelmien käyttökel­poisuuden arvioimiseksi kunnan terveydenhuol­lon pää­tök­senteon apuna .

Priorisoinnista keskusteltiin noihin aikoihin laajasti ja kansainvälisesti. Oregonissa luokiteltiin 696 sairautta ja hoitoa tärkeysjärjestykseen. Uudessa-Seelannissa käytiin perusteellinen kansalaiskeskustelu. Suomessa järjestettiin Hanasaaren konsensuskokous.

Itse en sinne päässyt, koska isäni kuoli yllättäen – piti priorisoida.

Pöhinästä huolimatta yksikään maa ei ole ottanut käyttöön taloudellista priorisointia, jossa palvelut olisi listattu tärkeysjärjestykseen ja vedetty raja johonkin kohtaan.

Syy on suhteellisen selvä. Tähän asti tehdyt priorisoinnit lähtevät siitä, että hengen mahdollisesti pelastava hoito on tärkeintä. Se on usein kallista. Viimeisenä on vähiten merkityksellinen hoito. Se on usein halpaa.

Lue lisää: Erittäin kalliiden lääkehoitojen ongelma

Asetelmasta seuraa matemaattinen itsestäänselvyys, jota tutkin syventävässä työssäni: jos haluttaisiin säästää 10 prosenttia kustannuksia, pitäisi jättää 60 prosenttia potilaista hoitamatta.

Näin ei ole tapahtunut, ja tuskin tapahtuu.

Lisäksi pitää muistaa, että julkisin päätöksin priorisoidaan vain julkisesti rahoitettua toimintaa. Karsimiset lisäisivät yksityisiä vakuutuksia.

Priorisointi tarkoittaa asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen, mutta keskustelussa ei useinkaan kiinnosta se, mikä on tärkeintä. Keskitytään vähiten tärkeään. Siihen, mikä pitäisi jättää tekemättä.

Oikeampi nimi tälle on posteriointi.

Priorisoinnin tarpeen ajatellaan usein kumpuavan rahasta. 1990-luvun keskustelu ei kuitenkaan johtanut mihinkään, vaikka rahaa terveydenhuoltoon kuluu nyt sekä absoluuttisesti että suhteellisesti enemmän. Rahapula ei siis saa priorisointia helposti aikaan. Jo nyt priorisoidaan henkilökuntapulan vuoksi, ja ongelma kasvaa. Priorisointia – tai posteriointia – on siis pakko tehdä.

Lue lisää: Voiko hoito maksaa mitä tahansa?

Jos ongelmana olisi raha, voitaisiin miettiä kustannusvaikuttavuutta. Mutta kun rajoitteena on henkilöstö, asetelma muuttuu. Ei auta vähentää gynekologian poliklinikkakäyntejä tai kaihikirurgiaa, jos on pula ortopedeista.

Henkilökuntaa voidaan toki houkutella pula-aloille, mutta se on vaikeaa ja vaikutukset tulevat hitaasti.

Hyvä uutinen liittyy tasa-arvoon.

Jos julkinen sektori lopettaisi hyödyllisen hoidon rahasyistä, sitä alkaisi tuottaa yksityinen sektori. Osa potilaista pystyy palvelun hankkimaan, osa ei. Kun priorisointi nyt perustuu henkilöstövajeeseen, ongelma on huomattavasti pienempi.

Miten sitten pitäisi priorisoida?

Pääasiassa kuten tähänkin asti: potilaskohtaisesti lääkärin arvioiman tarpeen ja vaikutuksen perusteella. 

Kahteen asiaan tulisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota:

1) Uusien diagnoosi- ja hoitomenetelmien kriittinen arviointi kustannusvaikuttavuuden perusteella.

2) Yhteiskunnallinen keskustelu ja ymmärrys siitä, ettei kukaan elä loputtomiin. Vaikka antibioottikuuri pitkälle edennyttä Alzheimer-tautia sairastavalle potilaalle ei ole kallis eikä juuri työllistä, hoivan tarve saattaa jatkua vuosia ilman, että siitä vaikuttaisi olevan potilaalle iloa. Tällainen hoidon rajaaminen (ilman hoitotestamenttia) edellyttää laajaa yhteiskunnallista hyväksyntää ja yksilöllistä harkintaa.

Sairaus- tai hoitokohtaisiin listoihin en usko.

Olen toki seurannut alaa vasta 30 vuotta.