Pari viikkoa sitten istuin kahvipöydässä kolmen herrasmiehen seurassa. En enää muista, miten aiheeseen päädyttiin, mutta keskustelu kääntyi kyynistymiseen. Kahvipöytätutkimuksemme itsearvioinnissa kolme neljästä tunnisti itsensä kyynistyneeksi. Sen tarkemmin asiaa analysoimatta kyynistyminen vaikutti olevan lähes synonyymi realismille. Tällaista tämä nyt vain on. Elämä on yhtä myyränhakkauspeliä.

Keskustelu jäi vaivaamaan minua. Kaikki kolme keskustelukumppaniani ovat älykkäitä, aikaansaavia ja merkityksellistä työtä tekeviä ihmisiä. Kieltäydyn uskomasta, että heidän kykynsä innostua, välittää tai uskoa parempaan olisi kadonnut.

Mutta missä vaiheessa realismista tuli kyynisyyttä?

Realismi tunnistaa maailman epäkohdat. Kyynistyessä alamme uskoa, ettei niille kuitenkaan voi mitään.

Kahvipöytämme suhdeluku ei valitettavasti ollut aivan tuulesta temmattu. Työ- ja elinkeinoministeriön maaliskuussa 2026 julkaiseman Työolobarometrin mukaan 13 prosenttia suomalaisista palkansaajista koki kyynistymistä usein tai aina, ja peräti 48 prosenttia vähintään joskus. Miten surullista hukkaa ihmiselle ja työelämälle! Työterveyslaitoksen samana keväänä julkaiseman Miten Suomi voi? -tutkimuksen mukaan kyynistyneisyys oli lisääntynyt edellisestä mittauksesta. Todennäköistä työuupumusta koki yhdeksän prosenttia ja kohonneessa työuupumusriskissä oli 16 prosenttia vastaajista.

Hiipii vähitellen

Tuskin kukaan haluaa kyynistyä. Se hiipii mieleen vähitellen pettymysten, jatkuvan kuormituksen tai turhiksi koettujen ponnistelujen seurauksena. Luottamus toisiin ihmisiin tai yhteisön oikeudenmukaisuuteen alkaa horjua. Innostus vaihtuu välinpitämättömyyteen, odotukset varautuneisuuteen. Lopulta voi syntyä kokemus, ettei sillä, mitä teen, oikeastaan ole väliä. Kyynistyminen on sekä asenne että psykologinen suojautumiskeino. Pahimmillaan myös tarttuva ilmiö, vaikkei sille omaa diagnoosikoodia löydykään. Jos minun ponnisteluillani ei ole merkitystä, miksi näkisin arvoa sinunkaan tekemisessäsi?

Kyynistymisen vastavoimista löytyy kuitenkin kiinnostavaa tutkimustietoa. Joulukuussa 2024 BMJ Leader -lehdessä julkaistussa lähes 38 000 terveydenhuollon ammattilaisen tutkimuksessa itsensä erittäin arvostetuiksi kokevien työuupumuksen todennäköisyyssuhde oli huomattavasti pienempi kuin niiden, jotka eivät kokeneet arvostusta lainkaan. Ero oli yli kahdeksankertainen. Arvostuksen kokemusta rakensivat läsnä oleva ja kunnioittava johtaminen, hyvä vuorovaikutus, toimiva tiimityö ja organisaation konkreettinen tuki. Arvostus ei siis ollut vain kauniita sanoja vaan kokemus siitä, että ihminen ja hänen työnsä otetaan vakavasti.

Psykologian professori Isaac Prilleltensky on tutkinut mattering-käsitettä, kokemusta siitä, että ihmisellä itsellään on merkitystä. Hän erottaa siinä kaksi toisiaan täydentävää ulottuvuutta: kokemuksen siitä, että on arvokas, ja kokemuksen siitä, että voi itse tuottaa arvoa. Ensimmäinen syntyy nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi tulemisesta. Jälkimmäinen siitä, että voi vaikuttaa, tehdä hyvää ja nähdä oman toimintansa seuraukset.

Ero on olennainen. Ei riitä, että ihmiselle vakuutellaan hänen työnsä olevan tärkeää, jos hänen osaamistaan ei kuulla tai hänen mahdollisuutensa tehdä työnsä hyvin jatkuvasti estetään. Eikä pelkkä kiitos korvaa kokemusta siitä, että omilla teoilla voi saada jotakin hyvää aikaan.

Kyynistymisen vastavoima ei siis löydy vain yksilön asenteesta tai paremmasta palautumisesta. Sitä rakennetaan joka päivä siinä, miten kohtaamme toisemme ja millaisia mahdollisuuksia annamme toisillemme vaikuttaa. Siihen on jokaisella meistä varaa, eikä yhdelläkään organisaatiolla ole varaa jättää sitä tekemättä.

Emme tarvitse työelämään lisää ylätason jargonia työn merkityksellisyydestä. Tarvitsemme enemmän henkilökohtaisia kokemuksia siitä, että tekemisellämme todella on merkitystä. Että joku huomaa, joku kuulee ja jokin muuttuu.

Että meillä itsellämme on väliä.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.