Ennen nykyaikaisten täsmälääkkeiden ja immuuniaktivaation vapauttajien käyttöönottoa oli joitakin potilaita, jotka elivät pitkään etäpesäkkeitä lähettäneen syövän toteamisen jälkeen.

Esimerkiksi vuosina 1991–2010 solunsalpaajilla ja interferonilla hoidetuista levinnyttä melanoomaa sairastavista suomalaisista potilaista oli kahden vuoden kohdalla elossa 18 % ja viiden vuoden kohdalla 13 % (1).

Lähes kaikilla pitkäaikaisselviytyjistä oli kuitenkin pinnallisesti levinnyt melanooma (M1a) (1).

Täsmälääkkeiden ja immuuniaktivaation vapauttajien käytön myötä vuosina 2014–2021 kahden vuoden kohdalla elossa olevien suomalaisten levinnyttä melanoomaa sairastavien potilaiden osuus oli noussut 34–64 %:iin, kun potilaat jaoteltiin annetun hoidon mukaan (2). Elinaika pidentyi etenkin niiden potilaiden joukossa, joilla todettiin pinnalliset etäpesäkkeet ja keuhkoetäpesäkkeet (M1a, M1b). Heistä kahden vuoden kuluttua lääkkeen aloituksesta oli elossa 64–74 %. Myös osa muihin sisäelimiin ja aivoihin (M1c, M1d) levinnyttä melanoomaa sairastavista potilaista eli yli kaksi vuotta (12–44 %) (2).

Suomalaisaineistossa nähdään pitkäaikaisselviytyjiä myös muissa aiemmin huonoennusteisissa kasvaintyypeissä kuten levinneessä keuhkosyövässä (3).

Syöpälääkkeiden hyötyä kuvataan usein potilaan eliniän keskimääräisellä pidentymisellä aiempaan käypään hoitoon verrattuna. Parantuneista hoitotuloksista huolimatta elinajanlisän mediaani oli vain 2,8 kuukautta Yhdysvaltain lääkeviraston (FDA) hyväksymillä uusilla syöpälääkkeillä (124 eri lääkettä vuosina 2003–2021) (4). Tähän viitattiin mm. Helsingin Sanomien kolumnissa, jossa pohdittiin säästöjä lääkekuluista (5).

Uusien, kalliiden ja vakavia haittoja aiheuttavien syöpälääkkeiden käytön ensisijaisena tavoitteena tulisi olla pitkä elämä. Jos enemmän kuin puolet potilaista ei hyödy lääkkeestä tai hyötyy vain lyhyen ajan, jää elinajan mediaani lyhyeksi, vaikka aiempaa merkittävästi suurempi osa potilaista saisi pitkäkestoisia ja jopa parantavia hoitovasteita.

Siksi kahden tai viiden vuoden kuluttua lääkkeen aloituksesta elossa olevien potilaiden osuus havainnollistaisi paremmin hoidosta tavoiteltua pitkäaikaista hyötyä. Valitettavasti pitkään hoidosta hyötyvien ja hoidosta hyötymättömien potilaiden tunnistaminen ennakkoon on osoittautunut hankalaksi.