Nobelisti Ardem Patapoutian kehui tiede-twitterissä vasta ilmestynyttä kirjaa ”The Exceptions: Nancy Hopkins, MIT, and the fight for women in science”. Patapoutian lupasi ostaa sen luettavaksi kaikille ryhmänsä jäsenille. Uteliaisuuteni heräsi.

Loistavasti kerrotun elämäkertateoksen takana on Boston Globen toimittaja Katie Zernicke. Hän avaa näköalan professori Nancy Hopkinsin elämään ja takavuosien amerikkalaiseen tiedemaailmaan. Hopkins on geenien säätelyn ja syöpävirustutkimuksen pioneeri, joka eläköityi maineikkaan Massachusetts Institute of Technology (MIT) tutkimuslaitoksen professorina.

Vuonna 1963, ensimmäisellä luennollaan Radcliffe Collegessa, ”tyttöjen Harvardissa”, Nancy Hopkins rakastui intohimoisesti tieteeseen. Biologian peruskurssin ensimmäinen luennoija oli James Watson, DNA-rakenteen selvittämisestä Nobel-palkinnon saanut nuori professori. Luento vaikutti Nancyyn perustavanlaatuisesti. Hän sanoo ajatelleensa: ”Hyvästi lääketiede, uskonnot, filosofia – DNA selittää elämän synnyn!” Watson palkkasi lahjakkaaksi havaitsemansa oppilaan avustajaksi ryhmäänsä. Vuosien varrella Watsonista muodostui Hopkinsille opettaja, mentori, tuki ja ystävä.

Hopkinsin tulokset geenien hiljentäjistä olivat jo varhain mullistavia. Usko omaan taitoon ja menestyksen kautta saavutettuihin etuihin oli vankkumaton, ja Nobel-palkintokin tuntui mahdolliselta – saajia ympäröivissä tutkimusryhmissä oli lukuisia.

Silti uran edetessä MIT:ssä tielle ilmaantui yhä uusia esteitä. Laitoksen rahoituskanavat eivät auenneet Nancyn menestyksen, julkaisujen tai palkintojen myötä. Laboratorion tilatarpeeseen tarjottiin astiakomeroa. ”Kahdenkymmenen vuoden ajan ajattelin, että syy kitkoihin oli minussa. Jos vain työskentelisin enemmän, paremmin, asiat korjaantuisivat.”

Sitten tuli päivä, kun hän huomasi, että kollegat kopioivat hänen erinomaiseksi arvioidun luentomateriaalinsa myydäkseen sitä itse oppikirjana. Avoimesti, osaston johdon siunauksella. Hänen silmänsä aukesivat. ”Aloin selvittää palkkoja, tiloja ja rahoitusta systemaattisesti. Tyrmistyin. Syrjintä oli räikeää ja koski kaikkia MIT:n naisryhmänjohtajia”.

Vaikka käytäntöjen takana oli tunnettuja tutkijoita, kuten David Baltimore ja Eric Lander, data puhui puolestaan ja laitoksen johto reagoi.

Toimittaja Katie Zernicke tarttui aiheeseen ja julkaisi siitä kattavan artikkelin Boston Globessa. Seuraavana päivänä uutinen oli New York Timesin etusivulla. Julkistuksen synnyttämä vaste oli valtava, sillä MIT vahvisti syrjinnän. Naiset eri puolilta maailmaa kertoivat, että tarina oli myös heidän omansa. Moni sanoi ajatelleensa Nancyn lailla: syy on itsessä. Hopkinsin aloittaman liikkeen ansiosta Yhdysvaltojen yliopistoissa on nykyään merkittävästi enemmän naisprofessoreja.

”Tieteen alalla syrjintä on poikkeuksellisen hienovaraista, sitkeää ja vaikeasti tunnistettavaa, vaikka olisi itse sen kohteena”, Hopkins sanoo.

”Aika yksinään ei korjaa mitään. Vain vahvojen johtajien päättäväinen toiminta läpinäkyvyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta muuttaa instituutioita. Henkilöitä palkattaessa ja varoja jaettaessa on tasa-arvon toteutumista aktiivisesti seurattava, sillä muuten kehitys pysähtyy ja voi jopa kääntää suuntaa.” Työkalut tasa-arvon puolesta on oltava olemassa jo ennen kuin niitä tarvitaan.

Viesti on yhä ajankohtainen. Sen ymmärsi myös herra Patapoutian.