Tässä vaiheessa vuotta on aika usein tapana pysähtyä katsomaan vuotta taaksepäin ja miettiä, miten meni.

Vuosi sitten tein vaalikampanjaa aluevaaleihin teemalla ”edessä vaikeita valintoja”. Niitä todella oli luvassa. Jos olisin tiennyt, millainen annus horribilis vuosi 2022 tulee olemaan, olisin tehnyt täysin toisia ratkaisuja ja keskittynyt niihin ihmisiin, jotka ovat elämässäni tärkeitä.

Mitä vuosi 2022 sitten piti sisällään?

Ensinnäkin menetin yhden niistä tärkeistä ihmisistäni. Asetuin ehdolle aluevaaleissa, tulin valituksi ja vain kahdeksan kuukautta vaalien jälkeen hain eroa aluevaltuuston jäsenyydestä, koska en kokenut eettisesti mahdolliseksi yhdistää työtäni ja luottamustoimeani. Lopetin rakastamani (ja tiettyinä hetkinä toki vihaamani) roolin luottamusmiehenä. Aloitin esimiehenä työporukassa, jossa olin edelliset neljä vuotta kasvanut erikoislääkäriksi. Otin johtaakseni kokonaisen klinikkaryhmän, jonka vuoden 2022 saldo on kymmeniä irtisanoutuneita, yksi lakkautettu vuodeosasto ja miljoonan pitkäksi mennyt budjetti. Ei kovin mairitteleva aloitus.

Kolmen sykleissä

Mennyt vuosi jakautuu mielessäni kolmeen ajanjaksoon. Ensimmäiset kolme kuukautta menivät uuden huumassa. Aluevaltuusto piti tiiviisti kokouspäiviä ja iltakouluja, uusille valtuutetuille perehdytettiin paljon asioita, jotka toki osin olivat itselleni tuttuja, mutta opin omasta organisaatiostani paljon uuttakin. Töissä opettelin uutta rooliani ja yritin perehtyä, mitä kaikkea siihen kuuluukaan ja ketkä ovat yhteistyökumppaneitani missäkin asiassa talon sisällä ja sen ulkopuolella. Ilman vuosien aikana talossa luottamusmiehenä ja talon ulkopuolella järjestöaktiivina luotua verkostoa olisin ollut aivan hukassa. Työpaikallani järjestetään erinomaista perehdytystä ja jokainen amanuenssikin saa tiiviin paketin perehdytysmateriaalia ja hands on -perehdytystä. Esimiehenä ei tällaista luksusta ole, mutta ei kuulemani mukaan juuri muuallakaan. ”Etsi sieltä intrasta” ei ole kiireen keskellä se paras vaihtoehto.

Alkuhuuma katkesi aprillipäivään.

Työtehtävät olivat muuttuneet lähes pelkäksi lakkoon varautumiseksi, kun yhtäkkiä sain tiedon läheiseni vakavasta sairastumisesta – ja siitä, että lakko uhkaa hänenkin kiireellistä hoitoaan. Seuraavista kuukausista minulla ei ole yhtenäistä muistikuvaa, vain valokuvamaisia tilannekuvia sieltä täältä sumun keskeltä. Töissä oli monestakin syystä tiukempaa kuin koskaan ja samaan aikaan tein surutyötä lähestyvän menetyksen vuoksi. Näiden kuukausien tärkein oppi oli tiimi, joka kantaa silloinkin, kun johtajansa ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen.

Syksy on tuonut omia haasteitaan, joista isoimpana varmasti se, että muutaman kuukauden ajan klinikkamme lääkäritilanne on huonompi kuin koskaan. Olen koko vuoden kipuillut kliinisen työn ja johtamisen välisen ajankäytön välillä, huipentumana ehkä eräs marraskuinen viikko, johon sisältyi yli 50 tuntia potilastyötä ja omat työt siihen päälle. Jo kymmenen vuotta sitten ottaessani hoitaakseni silloisen työpaikkani päivystyslistojen teon, otin periaatteekseni, että listantekijä tai johtaja ei voi lähteä itse paikkaamaan kaikkia puutteita vuoroissa vaan etsii viimeiseen asti tekijää muualta. Tätä periaatetta olen rikkonut nyt toistuvasti: olen jatkuvasti niin väsynyt, etten jaksa tehdä tätä päivystäjänmetsästystyötä ja päädyn taas yhdeksi yöksi itse valvomaan ja olemaan taas entistä väsyneempi.

Venymään en ole joutunut vain minä vaan kourallinen meidän erikoislääkäreitämme. Samalla luomme hyvin kammottavan kuvan työpaikastamme ja koko erikoisalastamme: työviikot venyvät, vapaita viikonloppuja on aniharvoin, milloin tahansa pitää olla valmis vaihtamaan päivävuoro yöhön – tai pahimmillaan tehdä molemmat. Ei kovin houkutteleva työpaikka.

Kovin kaukana

Tämä on kovin kaukana siitä akuuttilääketieteestä, jota lähdimme kymmenen vuotta sitten rakentamaan.

Periaatteina silloin oli maksimissaan 38 tunnin työviikko (useammalla työpaikalla aluksi laittomasti lyhyempikin), aktiivivapaaviikkoja kahdeksan viikon välein ja lomat toki päälle, maksimissaan kymmenen tunnin työvuoroja. Näiden tulisi olla periaatteina edelleen, etenkin kun työ päivystyksissä on käynyt entistä kiireisemmäksi muun palvelujärjestelmän ongelmien vuoksi.

Samoin tämänsyksyinen arkemme on kovin kaukana siitä työpaikasta, jota nuoret lääkärit nykyisin haluavat.

Näen tämän sukupolvikysymyksenä. Oman sukupolveni edustajat osaavat rajoittaa työmääräänsä vasta, kun ovat kertaalleen törmänneet seinään ja kovaa. Nuorempi sukupolvi on onneksi meitä viisaampi ja hyvällä tavalla vähemmän velvollisuudentuntoinen. Elämässä tärkeää ovat läheiset ihmiset, ei työllä itsensä äärirajoille vieminen.

Joku voi ehkä nähdä tässä rajun ristiriidan. Minä en. Olen valmis lyhyen aikaa tekemään päätöntäkin työviikkoa, jotta saamme jo lähitulevaisuuteen luotua tuon kymmenen vuotta sitten visioimamme työpaikan. Muita mahdollisuuksia ei ole. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Vuoteen 2023 suuntaan siis nähden synkkyyden keskellä pessimistiselle luonteelleni epätyypillisesti valonpilkahdustakin. Vuosi 2023 on hyvinvointialueilla ankaran priorisoinnin vuosi. Edessä on vaikeita valintoja edelleen – ja keskittymistä siihen, mikä on oikeasti tärkeää.