Olen tänä kesänä kärvistellyt omantunnontuskissa. Pelkään että vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto on kesäpaikkansa huussissa törmännyt haastatteluuni vanhassa aikakauslehdessa ja saanut siitä idean, että omaisten tulisi hoitaa vanhukset .

Olen nimittäin itse hoitanut isääni ja kertonut siitä mediassa.

Muutin asumaan seitsemänkymppisen isäni luo, kun äiti kuoli. Ajatus oli minun. Puoliso suostui järjestelyyn, todennäköisesti ymmärtämättä, mihin lähti mukaan. Taustalla oli huoleni isän pärjäämisestä. Hän ei ollut koskaan asunut yksin. Halusin auttaa isää enkä olisi jaksanut jatkuvasti köröttää bussilla hänen luokseen toiselle puolelle kaupunkia.

Järjestely oli meille mahdollinen, sillä isä asui neljän makuuhuoneen asunnossa Helsingin keskustassa. Se oli myös mahdollinen, koska tein ensin asiantuntijatyötä, joka antoi joustoa työaikoihin ja sen jälkeen töitä yrittäjänä kotona. Se oli mahdollinen, sillä isällä ei ollut muistisairautta eikä monimutkaista hoitoa vaativia fyysisiä vaivoja ja meillä oli hyvät välit. Meillä oli rahaa ostaa siivousapua, hakea ruokaa ravintolasta, pesettää lakanat pesulassa. Loppuaikoina ostimme myös hoiva-apua, jotta isä ei jäänyt heitteelle niinä kertoina kun minä ja perheeni lähdimme viikonlopuksi pois kotoa.

Meillä oli siis helpoimmat mahdolliset edellytykset hoivajärjestelyihin. Silti se vei voimia. On raskasta ja tehotonta ottaa työn ohella kokopäiväinen vastuu toisesta ihmisestä. Sama pätee tietenkin lastenhoitoon, mutta juuri siksi on kehitetty päivähoito.

Minulla oli koko ajan aivoista yksi kaista varattu isän asioille. Pidin puhelinta valmiudessa, koska hän saattoi tarvita apua. Pari vuotta ennen isän kuolemaa sairastuin työuupumukseen. Menetin muistini ja väsyin pienimmästäkin. Appelsiinin kuoriminen oli liian työlästä. Uupumus on monen asian summa, mutta tuskin hoivavastuu tilannetta helpotti.

Isä kuoli kolme vuotta sitten. Olen onnellinen, että hoidin häntä. Kun olin lapsi, isä oli aina töissä. Nyt sain nelikymppisenä tilaisuuden yhteiseen aikaan ja sain olla paikalla kuoleman tullessa, kun isän sydän pysähtyi kesken illallisen.

Tietenkään ristomurrot ja muut oikeistolaiset eivät ole saaneet ideaa meidän esimerkistämme. Kun he puhuvat runollisia ”omien lasten ja vanhuuden turvan yhteydestä”, he visioivat hyvinvointivaltion amputointia.

Omaishoiva on erityisen oikeistolainen fantasia. Vähemmän yhteistä ja enemmän oman onnensa seppää. Perimmäisenä unelmana on yövartija-valtio, joka vastaa vain poliisista ja asevoimista. Verot ovat matalat, sillä muut nyky-yhteiskunnan palvelut on sysätty kansalaisille tai yksityistetty.

Idea omaisten tarjoamasta vanhushoivasta on koepallo. Se on yritys repiä mahdollisuuksien ikkunaa auki ja kokeilla, kuinka radikaaliin hyvinvointivaltion alasajoon päättäjät ovat valmiit.

Minua kiinnostaisi tietää, miten nämä ristomurrot suunnittelevat itse yhdistävänsä toimitusjohtajan työpäivät omaishoitamiseen. Vaikka kysymys on retorinen. Eivät he aio hoitaa yhtään vanhusta. Jo nykyisellään yhä useampi hyvätuloinen on ulkoistanut hoivavastuunsa piioille. Kodinhoitajia tutkinut Elisabeth Wide kuvaili Helsingin Sanomissa elokuussa , että tuhansissa suomalaisperheissä lapset ja sotkut hoitaa Euroopan ulkopuolelta tullut siirtolainen. Sama halpa työvoima kai näissä ristomurtojen visioissa hoitaisi myös vanhukset.

Hoiva on tarpeita koskevaa neuvottelua, on kirjailija Maggie Nelson muotoillut. Nyt yhdellä on tarve alentaa veroja ja kutistaa valtiota.

Mutta mitä tarpeita on vanhuksilla tai heitä hoivaamaan kaavailluilla keski-ikäisillä? Entä filippiiniläisillä naisilla ja heidän kotimaahan jääneillä perheillään? Millainen neuvotteluasema eri osapuolilla on?