Suomessa tuli toukokuun alussa 2019 voimaan laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä.

Laki on saanut niskaansa voimakasta arvostelua. Varsinkin tutkijat ovat olleet näreissään. Rekisteritutkimuksen piti helpottua, mutta tulos on ollut toinen.

Pahin uudistus, joka tavalliselle kliiniselle tutkimukselle on tehty, ilmaisi oululainen Terhi Tapiainen reilu vuosi lain voimaantulon jälkeen Lääkärilehdessä (1).

Laissa on puutteita, mutta ajan kanssa siitä on tullut lähes kaupunkilegenda, jonka syyksi voi laittaa asian kuin asian. Faktat ovat päässeet unohtumaan tai niistä ei ole otettu selvää.

Siksi on tärkeä selventää: toisiokäyttö ei kosketa tarkoitusta, johon tiedot on alun perin kerätty.

Se tarkoittaa terveystietojen toissijaista yhdistelyä esimerkiksi tutkimuksessa, opetuksessa ja tiedolla johtamisessa.

Kliinikon on tärkeä tiedostaa, että terveystietoja voi käyttää potilaan hoitoon ja hoidon tukeen ilman toisiolain kaikuja. Toisiolaki ei myöskään estä kansallisten elinsiirto-, laatu- ja harvinaistautirekisterien perustamista eikä käyttöä.

Myöskään osallistumista kansainvälisiin rekistereihin se ei estä. Suomi voi toisiolain puolesta lähettää elinsiirtojonossa olevien suomalaisten tietoja esimerkiksi pohjoismaiseen rekisteriin. Näin mahdollisuus saada siirtoelin moninkertaistuu.

Toisiolakiin liittyy kuitenkin oikeita ongelmia, ja ne on otettava vakavasti.

Laki pakottaa tutkijat hankkimaan rekisteritiedot keskitetysti lupaviranomaisen eli Findatan kautta aina, kun yhdistellään kahden tai usean rekisterin tietoja. Tiedot pitää lisäksi käsitellä Findatan etäkäyttöympäristössä.

Tavoite oli nopeuttaa lupakäsittelyä, sujuvoittaa tietojen yhdistämistä ja helpottaa sote-tietoaineistojen käyttöä tutkimus- sekä kehittämistoiminnassa.

Luvat ovat kuitenkin irronneet Findatalta hitaasti ja ne ovat kalliita. Koska tietoja saa käyttää vain Findatan etäkäyttöympäristössä – tällä on haettu tietoturvallisuutta – kansainvälinen yhteistyö on vaikeutunut. On naiivia olettaa, että kansainvälisten tutkimusten aineisto siirrettäisiin etäkäyttöympäristöön Suomeen.

Kansainväliselle yhteistyölle ongelmallisia ovat myös Findatan toiminnan viiveet. Laissa määritellyt ajat saattavat paukkua, joten hankkeisiin on vaikea lähteä mukaan, kun ei tiedä, milloin ja mitä saa. 

Suomen pitää pystyä osallistumaan kansainvälisiin tutkimuksiin ilman ylimääräisiä rajoitteita. Muuten putoamme kansainvälisen tutkimuksen kelkasta ja kärsijöiksi joutuvat potilaat, varsinkin harvinaissairauksissa.

Oma lukunsa on aineistojen hinnoittelu.

Findata keräsi luvista ja niihin liittyvistä aineistoista vuonna 2021 yhteensä 1,22 miljoonaa euroa (2). Hinnat ovat pieniin tutkimuksiin korkeat, ja kliinikko syyttää ymmärrettävästi Findataa.

Tosiasiassa pääsyyllisiä ovat rekisterinpitäjät.

Findatan osuus kuluista oli 13 prosenttia. Eniten maksuja rekisteriensä käytöstä peri Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri. Seuraavaksi tulivat Kela ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri. Kysytyimpiä olivat THL:n aineistot. Se peri niistä noin 120 000 euroa.

Toisiolaki voi olla puutteellinen, mutta kritiikki on syytä laittaa oikeisiin puitteisiin. Lain väärä tulkinta ei saa heikentää vakavasti sairaiden hoitomahdollisuuksia.