Reilu kymmenkunta vuotta sitten olin nuori lääkäri, joka oli houkuteltu virkatöihin päivystysklinikkaan. ”Niin mihin?” Useimmille päivystys oli silloin paikka, jossa käytiin joko oman erikoisalan kautta tai keikkaillen tekemässä päivystysvuoroja, mutta ei oltu muuten töissä. Kun kerroin, mitä tein päätöikseni, sain aina hämmentyneitä kysymyksiä vastaukseksi.

Hämmentynyt olin toki itsekin silloin, kun minut hommaan päivystyksen kahvihuoneesta yhden iltavuoron aluksi rekrytoitiin. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että tällainen mahdollisuus olisi olemassa päivystämisestä tykkäävälle lääkärille.

Pian huomasin olevani mukana Erikoislääkäreitä etulinjaan -projektissa, joka oli kaivettu naftaliinista. Sillä oli alun perin ollut tarkoitus keksiä keinoja saada erikoislääkäreitä innostumaan päivystyksestä niin, että etupäivystykset eivät olisi pelkästään erikoistuvien heiniä. Nyt siitä tuli projekti, jolla pyrittiin saamaan päivystykseen päivystyksen erikoislääkäreitä. Päivystyslääketieteen yhdistys oli perustettu joitakin vuosia aiemmin, ja yhtäkkiä meille tupsahtikin päätös akuuttilääketieteen erikoisalan perustamisesta.

Noihin aikoihin alettiin järjestää myös päivystyksen omaa valtakunnallista kongressia. Muistan edelleen ensimmäisen kertani tuolla kongressissa. Puhujia oli Suomesta ja maailmalta, mutta heistä en muista yhtään mitään. Muistan kollegat. Yhtäkkiä tajusin, että akuuttilääketiede ei ole vain minä ja muutama ylilääkäri, vaan vastaavia akuuttilääketieteelle erikoistumaan lähteviä oli muuallakin.

Hurmollinen kokemus

Kokemus kongressissa oli hurmiollinen, kuin herätysliikkeen kokouksesta. Kuulimme puhuja toisensa jälkeen väkeviä todistuksia siitä, että akuuttilääketieteen perustaminen on se suunta, johon päivystystä tulee vetää. Itselleni vahvimmin mieleen jäi kuitenkin se, että sai keskustella toisten kaltaistensa kanssa, todeta kaikilla samat haasteet, luoda uskoa tulevaan.

Vastaavia kongresseja tuli koluttua vuosi toisensa jälkeen. Väkimäärä lisääntyi, mutta pioneeriporukan henki säilyi. Se tulevaisuus, jota ensimmäisellä kerralla kuulin julistettavan, läheni nopeammin askelein, kuin ulkomailta tuodut puhujat olivat omien maidensa kokemusten perusteella ennustaneet. Kun marraskuun pimeydessä usein minut valtasi fiilis, että erikoisalan asiat yleisesti tai varsinkaan omat erikoistumiset eivät edenneet mihinkään, oli joka kerta lohduttavaa tavata kollegoita, jotka olivat ehkä askeleen tai kaksi pidemmällä, ja nähdä, että ponnistelut olivat kannattaneet.

Se porukka, joka ensimmäisillä kerroilla epäröi nimittää itseään akuuttilääketieteen erikoistuviksi, joka yhdeksän vuotta organisoitui SEALiksi eli Suomen erikoistuvien akuuttilääkärien jaokseksi erikoisalayhdistykseen (sopivasti itseään kuuteiksi nimittäen), joka yksi kerrallaan alkoi saada erikoislääkärin papereita, löysi itsensä pian kouluttajalääkärien prekongressikokouksista.

Niin minäkin, vaikka olin kuutti pidempään kuin muut. Porukka, joka oli itse hakenut oppinsa muilta aloilta vaikeimman kautta, pääsi suunnittelemaan, miten kouluttavat seuraavan sukupolven paremmin.

Löysin myös muut pioneerit

Kun useamman vuoden tauon jälkeen taas tällä viikolla löysin itseni samasta kongressista, löysin myös ne muut pioneerit. Halasimme aulassa kuulumiset, ja portaiden yläpäässä jakauduimme kahteen huoneeseen, toisessa kouluttajalääkärikokous ja toisessa ylilääkärikokous.

Se porukka, joka kymmenen vuotta sitten valoi toisiinsa uskoa, että vielä olemattomalle alalle kannattaa erikoistua, johtaa nyt päivystyksiään ja loi jälleen toisiinsa uskoa. Kesä oli ollut kaamea kaikilla, ja samat ongelmat olivat kaikilla enemmän tai vähemmän. Ne, joilla enemmän, yrittivät kovasti keksiä, olisiko jotain kopioitavissa niiltä, joilla vähemmän.

Myös ne ongelmat, joista ulkomaiset puhujat olivat vuosia sitten kertoneet ja joille oli silloin naureskeltu, että ei onneksi tuollaista Suomessa, ovat meidät tavoittaneet. Vai kuinka moni edelleen naureskelisi valtameren takaisina ongelmina esimerkiksi ilmiölle nimeltä päivystyksen exit block – taitaisimme kaikki tuossa kohtaa päinvastoin höristää korviamme.

Se ylilääkäri- ja professoriporukka, joka teki aikanaan kovan työn oman erikoisalan saamiseksi ja meidän tälle alalle houkuttelemiseksemme, on alkanut nimittää itseään erikoisalan isovanhemmiksi.

Me olemme kuulemma puolestamme ne vanhemmat, joille jää päivittäinen kova työ tehtäväksi vuosiksi eteenpäin. Lapsen kasvaessa ongelmat muuttuvat, ja ehkä jopa kasvavat. Ulkomaisia lastenkasvatusoppaita lukemalla saa ehkä apuja, mutta parhaimman tuen saa toisista vanhemmista.

Pysykää tulevaisuudenuskossanne vahvoina, ette ole yksin.