Enemmän vaurautta kuin koskaan on valunut harvojen käsiin. Eriarvoisuutta on toki ollut ennenkin, mutta nyt ilmiön ongelmat ovat lävähtäneet naamalle. Maailman rikkain mies Elon Musk moukaroi amerikkalaisten sosiaaliturvaa ja hallintoa. Euroopassakin pelätään mitä käy, jos Musk toteuttaa uhkauksensa ja katkaisee Ukrainalle tärkeän satelliittiyhteyden.

Toinen miljardööri, Jeff Bezos , kaventaa sananvapautta omistamassaan Washington Post -sanomalehdessä. Metan omistaja Mark Zuckerberg liehittelee Donald Trumpia . Yhtäkkiä uutisotsikoissa sekä varallisuus että vaarallisuus liittyvät samoihin ihmisiin.

Aiemmin ökyrikkaat keskittyivät varmistamaan rahojensa tulevaisuuden ja halusivat siksi ennakoitavaa politiikkaa. Julkisuudessa he kommentoivat politiikkaa kieli keskellä suuta, etteivät suututtaisi potentiaalisia bisneskumppaneita.

Nyt on toisin. Nykymiljardöörit kahmivat mediavaltaa ja poliittista valtaa. He ovat valmiita uhraamaan yhteiskuntarauhan, kunhan saavat itselleen lisää. Koko bisnes voi perustua sekasorrolle, hävitykselle.

Demokraattinen järjestelmä natisee. Voimassa on edelleen mies ja ääni -periaate, mutta kysymys on, toimiiko se enää. Tilanteessa, jossa joillakin on äänioikeuden lisäksi tv-asemia, sanomalehtiä ja kokonaisia viestintäalustoja sekä miljardeja dollareita, joilla vivuttaa vaalituloksia ja haastaa vastustajia, kuten ympäristöjärjestöjä oikeuteen.

Kestääkö demokratia uusien oligarkkien vallanhimon?

Ihmettelen, miten tilanne on päässyt yllättämään. Tuntuu, ettei ainakaan minua ole varoitettu. Kai kehityksen saattoi ennustaa. Miksi uhkaan havahdutaan vasta, kun Elon Musk tuntuu seonneen totaalisesti?

Ja samaan aikaan voi väittää, että onhan meille kerrottu. Yhdysvaltalaista keskustelua pitkään seuranneen toimittajakollegan mukaan maassa on jauhettu tuloeroista väsymiseen saakka. Taloustieteilijä Paul Krugman on pitänyt aihetta esillä lukemattomissa New York Timesin kolumneissaan.

Ja kyllä täälläkin on raportoitu. On kerrottu, että suurituloiset suomalaiset ovat onnellisimpia ja että pienituloisimmat sairastavat, on kerrottu varallisuuserojen kasvavat ja että pääjohtaja saa 10 miljoonan lisäeläkkeen.… Juttuja tosiaan piisaa. mutta miten on mahdollista, ettei niistä huolimatta olla laajasti havahduttu miljardööriuhkaan?

Yksi syy on, että ongelmana on pidetty köyhyyttä, ei ylenpalttista rikastumista ja vallan kasautumista. On annettu ymmärtää, ettei yksien rikastuminen olisi toisilta pois. Päinvastoin vuosikausia esitettiin, että rikkaudet valuisivat alaspäin ja hyödyttäisivät kaikkia.

Ja sitten on niin, ettei vilkaskaan keskustelu itsestään muutu politiikaksi. Eikä edes kova tutkimustieto suoraan siirry poliittiseen päätöksentekoon. Ranskalaista ekonomisti Thomas Pikettyä , joka puhuu vaurauden kasaantumisen ongelmista, on kutsuttu taloustieteen rocktähdeksi. Hänen kirjansa ovat myyneet valtavasti ja palkintoja on sadellut. Mutta Pikettyn huomio ei ole kanavoitunut varallisuutta tasaavaksi politiikaksi. Media ei tunnu edes olettavan, että niin voisi tapahtua. Varallisuuseroista haastatellaan tutkijoita ja ekonomisteja, mutta ilmiö jää omalle, hiukan akateemiselle raiteelleen. Aiheella ei liiemmin vaivata esimerkiksi ministereitä tai valtiovarainministeriön virkamiehiä. Heitä, jotka voisivat tilannetta korjata.

Tämä muistuttaa suhtautumista ilmastokriisiin. Sekin on eksistentiaalinen uhka ja siitäkin on raportoitu runsaasti jo vuosikymmenteniä.

Mutta samalla tavoin myös hälyttävä ilmastotieto jää omalle raiteelleen. Se jää tiedesivujen uutiseksi, YK:n pääsihteerin varoituksiksi ja kansalaisjärjestöjen tiedotteiksi. Vaaleihin valmistautuvat poliitikot saavat jatkaa omalla raiteellaan.