Vahvistusharha tarkoittaa taipumusta valikoida tieto siten, että se vahvistaa sitä, mihin uskot.

Jos siis uskot, että muistisairaudessa muistot katoavat kokonaan sairauden edetessä, silloin et varmastikaan oleta, että muistot voisivat palata takaisin. En tietenkään tiedä katoavatko muistot kokonaan enkä tiedä miten kukaan voi olla riittävä asiantuntija vannomaan asiasta varmaa totuutta, mutta seuraavat esimerkit ovat saaneet minut hienoisen hämmennyksen valtaan.

Guardian kertoi pari vuotta sitten tapauksesta, jossa muistisairas mies ei ollutkaan niin muistisairas kuin hänen oletettiin olevan. Ward Portersfield, 83 vuotta, asui palvelutalossa Rapid Cityssä, Etelä-Dakotassa. Portersfieldillä oli diagnosoitu dementia kolme vuotta aiemmin. Hän oli sekava eikä ollut tunnistanut perheenjäseniään pitkään aikaan. Eräänä päivänä Portersfield kieltäytyi jälleen ruoasta, jolloin hänen tyttärensä Kay sanoi hoitajille, että tuokaa hänelle vanukas. Isä oli katsonut tytärtään pitkään silmiin ja sanonut: ”Siitä taitaa sitten tulla viimeinen ateriani.”

Tässä ei vielä mitään tavatonta, mutta kun Kay tapasi isänsä seuraavana päivänä, isä oli tullut takaisin – missä hän sitten oli ollutkin. Hän tunnisti ihmiset, joita ei ollut tunnistanut vuosiin. Hän muisti muistoja, joiden luultiin kadonneen iäksi. ”Aivan kuin joku olisi vetänyt isän aivoista töpselin – ja nyt töpseli oli laitettu takaisin”, tytär kertoi haastattelussa. He saivat kaksi päivää aikaa keskustella kuten he olivat tehneet ennen sairastumista, kunnes isä vaipui takaisin unohduksen maailmaan. Kaksi päivää myöhemmin isä kuoli.

Se, mitä Portersfieldille tapahtui, tunnetaan lääketieteellisessä kirjallisuudessa nimellä terminal lucidity. Sillä tarkoitetaan ennen kuolemaa tapahtuvaa havahtumista, jossa vuosia enemmän tai vähemmän tiedoton potilas ”herää" ja käyttäytyy enemmän tai vähemmän normaalisti. Aiheesta on jonkin verran tapauskertomuksia ja jotkut niistä kyllä herättävät mielenkiintoisia kysymyksiä muistoista ja muistisairaudesta.

Esimerkiksi Archives of Gerontology and Geriatrics kertoo tapauksen Alzheimerin tautia sairastavasta äidistä ja omaishoitajana toimivasta tyttärestä. Äiti oli sairastanut dementiaa 15 vuotta, ei reagoinut ympäristöönsä eikä osoittanut merkkejä siitä, että hän tunnistaisi perheenjäseniään. Eräänä päivänä äiti alkoi kuitenkin jutella tyttärensä kanssa normaalisti – hän ei ollut puhunut vuosiin – ja kuoli pian tämän jälkeen.

Toisessa tapauksessa valoisan hetken koki Alzheimeria sairastava isoäiti. Isoäiti oli sairastunut dementiaan vuosia aiemmin eikä ollut puhunut tai reagoinut perheenjäseniinsä millään tavalla vuosiin. Yhtäkkiä isoäiti oli havahtunut ja alkanut jutella aikuiselle lapsenlapselleen. Hän oli kysellyt perheenjäsentensä kuulumisista ja antanut vielä muutaman neuvonkin lapsenlapselleen. Pian tämän jälkeen isoäiti kuoli.

Entäpä sitten tämä kolme vuotta sitten julkaistu tapauskertomus Yhdysvalloista? Siinä 83-vuotias Alzheimerin tautia pitkään sairastanut mies joutui sairaalaan antibioottiripulin vuoksi. Neuropsykiatriset testit osoittivat heikkouksia kognitiivisissa toiminnoissa ja muistissa, jotka olivat linjassa sairauden keston kanssa.

Potilasta hoidetttiin ulostesiirteellä, mikä toikin tehokkaan avun ripuliin. Todellinen yllätys koettiin kuitenkin noin neljän kuukauden päästä, kun potilaan kognitiiviset toiminnot ja muisti olivat selvästi kohentuneet.

Potilas muisti nyt tyttärensä syntymäpäivän, mitä hän ei ollut muistanut vuosiin, ja korjasi asioita, jotka hoitava lääkäri itse muisti väärin.

Mitähän tässä oikein tapahtuu?