Kulttuurioireyhtymät avaavat uuden näkökulman terveyden ja sairauden välimaastoon, kirjoittaa Jari Turunen.

Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin uudesta sairaudesta, Mexico Cityä vaivaavasta erikoisesta oireyhtymästä, johon kietoutuvat maanjäristykset, narisevat asunnot sekä muinaisen meren ja suolakertymän päälle rakennetut ja vinossa hoippuvat rakennukset. Oireyhtymää kuvataan termillä Tocado, joka merkitsee suomeksi kosketuksen kokenutta, ja tuo kosketus voi vaikuttaa sekä kehoon että mieleen.

Artikkelin kirjoittaja, antropologiasta väitöskirjaa tekevä tutkija tuo lisäkäsitteeksi syvän ajan ja kutsuu oireyhtymää myös myyvällä nimellä Deep Time Sickness . Mielenkiintoista!

Olen aina ollut kiinnostunut kulttuurioireyhtymistä, ja sellaiseksi tutkija nimeää Tocadonkin. Kulttuurioireyhtymät ovat yleensä tietyllä alueella ja/tai tietyssä kulttuurissa esiintyviä oirekokonaisuuksia, jotka noudattavat useasti paikallista ja sen takia meille vierasta omanlaatuista logiikkaansa (DSM-IV: culture bound syndrome, DSM-5: culture spesific syndrome). Silti ne avaavat ainakin minulle uuden näkökulman terveyden ja sairauden välimaastoon, jossa ympäröivällä kulttuurilla ja paikallisilla tavoilla ja ajattelulla on oma oleellinen merkityksensä.

Klassisia mutta meille vieraan tuntuisia ja eksoottisia, lähinnä ristikkofanaatikkojen tuntemia oireyhtymiä ovat esimerkiksi Amok, Koro ja Dhat. Amok viittaa usein väkivaltaan ja itsemurhaan johtavaan päättömään aggressioon, Koro tarkoittaa vakaata uskoa sukuelinten painumisesta kehon sisälle ja Dhat siemennesteen hukkaamisen pelkoa, joka johtaa väsymykseen ja moninaisiin muihin oireisiin.

Hieman helpommin lähestyttävämpiä ja oirekuvaltaan tutumpia ovat esimerkiksi Japanista lähtöisin olevat Taijin kyofushu ja Hikikomori. Nämä muistuttavat sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja johtavat eristäytymiseen. Ensin mainitun erityispiirre on pelko muiden loukkaamisesta tai vahingoittamisesta. Hikikomorit puolestaan jumittuvat lapsuudenkotiinsa äitiensä huollettaviksi ilman selvää selitystä. Hikikomori -ilmiötä saattaa esiintyä myös Suomessa.

Tocadon tausta on Mexico Cityä koettelevissa maanjäristyksissä ja sen voi tietenkin tulkita länsimaisittaan paikalliseksi muunnelmaksi posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Ja totta onkin, että usealla Tocadosta kärsivästä on kokemus vuoden 2018 isosta maanjäristyksestä, jonka keskus oli juurikin pääkaupungissa.

Oirekuvaan kuuluu unettomuutta, paniikkituntemuksia, voimattomuutta, ruokahaluttomuutta, huimausta, ripulointia. Yhteistä oirekuvaa poteville on se, että he kokevat maanjäristyksen tehneen heidät sairaiksi. Tämä kuvaus vie Tocadon lähelle toista klassista kulttuurioireyhtymää, Sustoa, säikähdyssairautta. Senkin oireita ovat ruokahaluttomuus ja ripulointi mutta sen lisäksi alakulo ja voimattomuus.

Siinä missä perinteisessä traumahäiriössä takaumat ovat kokemuksellisia, Tocadossa takaumat ovat konkreettisia, korvin kuultavia ja käsinkosketeltavia. Talot natisevat öisin, seinien halkeamat kasvavat pikkuhiljaa. Yhdessä artikkelin kuvista halkeaman kasvu oli kuvattu seinään päivämäärien kera, kuten lapsen kasvun merkit ovenpielessä. Kokonaiset talot saattavat olla aidosti vinossa ja sellaisen ohi käveleminen aiheuttaa Tocadoa potevalle akuutin huimauskohtauksen. Nukkuminen on narisevien äänien takia hankalaa, ja osa nukkuu työpaikoilla.

Talojen huokumisen taustalla on tutkijan mukaan paikallinen maaperä. Mexico City on rakennettu muinaisen suolaisen järven ja sen suolakerrostuman päälle. Tämä tekee maaperästä sopivalla tavalla höttöisen ja saa talojen rakenteet elämään. Syvä aika tulee tässä kohtaa käsitteenä mukaan. Syvä aika tarkoittaa planetaarista ajan käsitettä, maailman (ja maaperän) muuttumista historian kuluessa. Tämä tulkinta menee todella kauas lääketieteestä, mutta antaa oirekuvalle kieltämättä jännittävän vaihtoehtonimen, Deep Time Sickness.

Katoava ilmiö?

Kulttuurioireyhtymät ovat todennäköisesti katoava ja väistyvä ilmiö. Syynä on globalisaatio, joka koskee myös lääketieteen käsitteitä ja toimintatapoja. Kiinalaisten 1980-luvulle saakka potema omanlaisensa neurastenia (shenjing shuairuo) on huomaamatta muuttunut rikkaammasta kontekstin huomioivasta oireyhtymästä tavalliseksi länsimaiden mallin mukaiseksi depressioksi. Fluoksetiinia on kutsuttu Kiinassa ihmelääke baijoujieksi, kaiken huolen ja murheen poistajaksi.

Englantilainen yleislääketieteen professori Dowrick on iskenyt ”suppeuttavaa” kehitystä vastaan ja pohtinut, voisiko meidän tuntemamme depressio sekin olla loppujen lopuksi kulttuurioireyhtymä. Hänen mukaansa depressio nähdään yleistyvänä sairautena, jonka esiintyvyys kasvaa koko ajan. Siihen liittyy kuitenkin tiettyjä paikallisia uskomuksia ja sillä on omat kulttuuriset ulottuvuutensa. Depressio on hänen mukaansa vallannut maailman laaja-alaisemmin kuin mikään muu kulttuurioireyhtymä.

Paikallisuutta ja kulttuurin merkitystä voisi pohtia niinkin, että miettii, onko vaikkapa kainuulaismiesten depressio erilainen kuin pääkaupunkiseudulla asuvien masennus. Entä miten nuorten depressio eroaa vanhusten vastaavasta? Ja onhan pitkäaikaistyöttömän alakulo pohjimmiltaan aivan erilaista kuin työelämässä uupuneiden oireilu? Entä rikkaiden ja köyhien depression ero? Ylläpitävät ja laukaisevat tekijät ovat taatusti eri ”kulttuuriryhmillä” erilaisia, ja luulen, että hoidonkin pitäisi olla.

Aiemmin on pohdittu myös sitä, mitkä olisivat länsimaiden omia kulttuurioireyhtymiä. Anoreksia ja bulimia sekä toiminnalliset häiriöt on nostettu pohdinnoissa esille. Itselleni tulee väkisin mieleen Yhdysvaltojen kouluampumisepidemia. Siinä on merkittävää sukulaisuuta Amokin juoksun kanssa. Yleensä nuorehko mieshenkilö aseistautuu ja hyökkää villisti ampuen kouluun, tappaa mahdollisimman monta ihmistä ja tekee lopulta (yleensä) itsemurhan.

Joka tapauksessa olemme ja tulemme aina olemaan kulttuurin ja muutoksen ympäröimiä – ja lääketiedekin on osa sitä. Hienosyisempänä kulttuurin ja median kosketus näkyy diagnostisten käytäntöjen aaltoiluna. Masennuksen nousua kansansairaudeksi edelsi paniikkihäiriön raju yleistyminen. Sittemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö aiheutti keskustelua, ja nyt aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ja sen yleistyminen ovat jatkuvan ihmettelyn ja kiivaan mediahuomion kohteena.

Kulttuuritietoisuus ei tietenkään selätä lääketieteen nykyhaasteita, mutta se antaa yhden näkökulman arvioida ympärillämme tapahtuvia ilmiöitä. Maailma muuttuu ja lääketiede sen mukana. Halusimme sitä tai emme.

Kaikkein syvimpään päätyyn eli vaikkapa syvän ajan käsitteeseen meidän ei tarvitse sentään sukeltaa, mutta virkistävä näkökulma ja tulkinta sekin on. Antropologeja tarvitaan pöllyttämään meidän jumittuneita ja joskus liian erikoisalakohtaisia käsityksiämme.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.