Voiko sairaus olla rikos?

Huumeiden käytön kriminalisointi on mielivaltainen, tehoton ja lääkärin etiikan vastainen käytäntö.

Lääketieteen historia on täynnä nykystandardeilla arveluttavia hoitoja ja toimintatapoja.

Esimerkkejä, joissa muita ihmisiä vaarantamattomia potilaita olisi rangaistu sairaudestaan, on sen sijaan vähän. Poikkeuksista yksi on ylitse muiden: huumausaineriippuvuuden oireesta eli käytöstä rangaistaan.

Globaali päihdepolitiikka sai alkunsa vuonna 1912 solmitusta Kansainvälisestä oopiumisopimuksesta (1), ja Suomessa huumausaineiden käyttö kriminalisoitiin 1960-luvulla.

Huumeongelmaista kohdellaan 2020-luvun Suomessa nyt ankarammin kuin elohopeahoitojen, rotuopin ja öljylamppujen aikaan. Juridista asemaa ei ole modernisoitu, vaikka kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD on vuosikymmeniä tunnistanut huumeaddiktiot sairausryhmäksi.

Jälkipolvet todennäköisesti hämmästelevät riippuvuussairaiden kaltoinkohtelua aivan kuten me paheksumme etnisten ja seksuaalivähemmistöjen aiemmin laillista sortoa.

Itsemääräämisoikeus ei päde

Moraalijärjestelmiä ei voi todistaa absoluuttisesti oikeiksi, mutta niiden eettisten sääntöjen johdonmukaisuutta voi tarkastella. Jos perusperiaatteissa on selviä ristiriitoja, systeemi ei ole eettisesti koherentti vaan mielivaltainen.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan sekä oikeuksiltaan (2), ja demokratiat pitävät yksilön itsemääräämisoikeutta fundamentaalisena arvona. Siksi on laillista pilkkiä kevätjäillä, juoda tuulilasinpesunestettä tai yrittää itsemurhaa, vaikka vahingoittaisi itseään.

Nautintoa tuovien tai vieroitusoireita poistavien molekyylien kohdalla itsemääräämisoikeus ei aina päde. Yhteiskunta saattaa riistää käyttäjältä jopa vapauden.

Nykyisten lakien eettinen ristiriitaisuus kulminoituu siihen, että monia yleisiä huumeita, kuten amfetamiinia, buprenorfiinia, kannabista ja gammahydroksibutyraattia, saa laittaa elimistöönsä lääkärin luvalla. Tunnetuinta laillista päihdettä, etyylialkoholia, sen sijaan lähinnä käytetään pintadesinfektioon sytotoksisuutensa vuoksi.

Eivät murhat ole laillistuneet

Huumausaineiden käytön dekriminalisointia vastustetaan usein argumentaatiovirheillä. Monet näkevät sallimisessa kaltevan pinnan, jolla liu’utaan hyväksymään totaalinen laillistaminen.

Samalla perusteella on kannatettu kuolemanrangaistustakin, mutta ei sen poistaminen ole laillistanut murhia.

Dekriminalisointiehdotukset muutetaan toisinaan myös olkinukkeargumenteiksi, joissa muka kannatettaisiin alkuperäisen väitteen sijasta huumeiden rajoittamatonta myyntiä. On selvää, että käytön laillistamisen on eri asia kuin heroiinin myynti lähikaupassa.

Laillistamisargumentteja yritetään mitätöidä myös syyttämällä puolustajia huumemyönteisiksi. Näkemys on omituinen, sillä ei suisidiyritysten tai nyrkkeilyn kriminalisoinnin vastustaminen tee ihmisestä itsemurha- tai aivovammamyönteistä. Myöskään auktoriteetteihin, perinteisiin tai muiden maiden käytäntöihin vetoaminen eivät oikeuta sairaudesta rankaisemista.

Lääkärin tehtävä

Huumeongelma on käytön kriminalisoinnin jälkeen pahentunut massiivisesti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tutkimuksen mukaan 1990-luvulla syntyneistä suomalaisista noin 10 prosenttia on käyttänyt vähintään kolmea huumausainetta. 1950-luvulla syntyneillä luku on 0,5 prosenttia (3).

Silti käytön laillistamisen väitetään vaikeuttavan tilannetta entisestään. Dataa on vähän, mutta Portugalin kaksi vuosikymmentä jatkunut hoitoon perustuva dekriminalisointipolitiikka on tuottanut pääasiallisesti päinvastaista näyttöä (4, 5, 6). THL onkin toistuvasti esittänyt kaikkien huumausaineiden käytön laillistamista (7, 8, 9).

Kriminalisointia saatetaan puolustella myös rikosten ennaltaehkäisyllä, koska käyttäjien epäillään tekevän herkästi muita rikoksia. Samalla logiikalla miehille tulisi antaa profylaktinen automaattirangaistus, koska he syyllistyvät seksuaali- ja väkivaltarikoksiin selvästi naisia useammin.

Rikoslainsäädännön arviointi ei kuulu lääkäreiden yhteiskunnalliseen tehtävään. Huumeiden käytön kriminalisointi on poikkeus, koska rangaistuksen perusteena toimii sairaudeksi luokiteltu tila ja sen oireisto. Kriminalisointi on mielivaltainen, tehoton ja lääkärin etiikan vastainen käytäntö, jossa yhteiskunnan huono-osaisia rangaistaan elämiä raunioittavien sairauksien oireista.

Potilaiden oikeuksien ajaminen on ensisijaisesti lääkärikunnan tehtävä. Käytön kriminalisoinnin vastustamiseen velvoittaa myös lääkärinvala, jossa olemme luvanneet kunnioittaa ihmisyyttä ja vähentää sairaiden kärsimyksiä.