Miksi hillopurkit pitää kuumentaa uunissa? Miten selvitä metsässä eksymättä? Miten lapsesta kasvaa kunnon ihminen?

Kotitaloudellisfilosofisia vinkkejä ei opi vain niksi-Pirkasta. Niihin tarvitaan vanhempi henkilö, joka toistaa oppeja ärtymykseen asti, kunnes niiden tärkeyden ymmärtää. Yleensä äiti.

Minulla on onnekseni ollut monta äitiä ohjaamassa elämän tosiasioissa, kuten miten arjessa pidetään roti. Ilman heitä kotini ja jälkikasvuni olisivat surkeassa jamassa ja olisin huonompi ihminen.

Vain yksi äiti jakoi geeniperimäni, muihin minulla on juridisesti kelpaamaton mutta henkisesti tinkimätön äitisuhde.

Tänä satorikkaana kesänä olen oppinut miksi kanttarellit kannattaa ryöpätä (ne menevät pieneen tilaan pakastaessa) ja miksi aroniamehua ei saa juoda tyhjään mahaan (se sisältää paljon tanniineja, tule masu kipeäksi).

Seuraavaksi oli puhetta tehdä maailman parhainta pihlajanmarjahyydykettä. Siitä ei tullut mitään, koska opettajani, yksi äideistäni, menehtyi.

Hänen kuolemaansa seuraavana päivänä vaelsin Vuosaaren huipulle. Sen lähemmäksi taivasta en Helsingissä päässyt. Mäkeä täplittivät pihlajat, kirpeät marjat pitkän kesän makeuttamina, kyynelten suolaamina.

Tämän äidin kanssa jaoimme yhteisiä perheenjäseniä, vaikkemme verisukulaisia olleetkaan. Ehkä meistä juuri sen vuoksi tuli läheisiä, ei tarvinnut etsiä omia vikoja toisen käytöksestä. Niitä riitti ilman yhteistä perimääkin. Tuli opittua, naurettua, riideltyä, annettua anteeksi.

Yhteistä matkaa tehtiin sienimetsään ja maailman ympäri työkomennuksillani. Toiset palkkasivat au-paireja tai paikallisia lastenhoitajia. Minulla oli mukana mummo, joka tiesi kaapin paikan, suomeksi.

Tarinaa yhteisistä kokemuksista riitti ja niistä taisi tulla samanlaisia korvamatoja kuin säilöntäohjeista. Lapset osasivat jo sulkea huutaen korvansa, kun alettiin kertoa häpeällisiä tarinoita heidän lapsuudestaan.

Ekstra-äitini oli sairas, menossa alamäkeen kovaa vauhtia tauteineen. Iso tekijä hänen sairastumisessaan oli tupakka. Opin häneltä olennaisen riippuvuudesta. Sen kanssa ei leikitä. Sen kanssa eletään, loppuun saakka.

Vedin itsekin ajoittain henkosen Marlboro Lightista, nykyisin Goldista lasillisen kanssa, kun laajennetun perheen kakarat oli saatu unten maille ja oli aika parantaa maailma. Nikotiini matkasi verenkierron mukana tykyttäen sormiin ja päähän. Ei minun myrkkyni.

Puhuimme kuoleman selväksi jo aikaa sitten. Teologi ei pelännyt rajantakaista, vaan matkaa sinne. Avuttomuutta, tukehtumista, riippana olemista.

En auttanut asiaa omilla kokemuksillani julkisesta terveydenhuollosta, lohduttomasta täppädiktatuurista, jossa hyvä potilas on hyvin rekisteröity potilas. Kädet näppäimillä, eivät otsalla lohduttamassa.

Näin muorin viimeisen kerran kerättyämme koreittain sieniä metsässä, jonka sijainnin pidän perintönäni. Hän komensi seurueen kurinalaiseen sienisavottaansa, jossa muun muassa tuli valita vauvakanttarellit pakastettaviksi kokonaisina, koristeeksi keittoihin.

Hän oli tavanomaisesta poiketen lempeä, ja kertoi olevansa onnellinen maaseutupaikassaan, susien ja peurojen keskellä. Kylmenevä ilma oli happirikasta ja saavutti hellästi rikkonaiset keuhkot.

Tuuli kävi hänen ylitsensä, eikä häntä enää ole. Ei tarvittu happinaamareita, hygieniahaalaria, morfiiniliuosta kahden tunnin välein. Eläessään hän näytti meille tien metsässä ja sen ulkopuolella. Kiitokseksi hänen jumalansa säästi hänet hitaalta kuolemalta.