Lehti 12: Alkuperäis­tutkimus 12/1998 vsk 53 s. 1355

Akillesjänteen täydellisen repeämän hoitotulokset uutta kliinistä luokittelujärjestelmää käyttäen

Akillesjänteen repeämän kirurgisen hoidon onnistumista on aikaisemmin voitu vain karkeasti arvioida. Nykyään hoidon tulosta voidaan mitata melko tarkasti käyttäen kliinistä pisteytysjärjestelmää, johon kuuluvat mm. subjektiivinen arvio, nilkan liikealamittaus ja nilkan ojennus- ja koukistusvoimamittaus. Oulun yliopistollisessa sairaalassa tehdyssä tutkimuksessa sovellettiin kliinistä pisteytysjärjestelmää 101 potilaan akillesjänteen leikkaustuloksen arviointiin. Samalla tarkasteltiin hoitotulokseen vaikuttavia ennusteellisia tekijöitä. Kolmen vuoden kuluttua vammautumisesta hoitotulos oli erinomainen tai hyvä 80 %:lla potilaista. Huonompaa paranemistulosta ennakoivat korkeampi ikä, vähäinen liikunnallinen aktiivisuus, systeemisairaus ja myöhäisempi paluu liikunnalliseen aktiviteettiin. Nämä potilasryhmät muodostavat haasteen hoidolle ja kuntoutukselle jatkossa.

Juhana LeppilahtiKari ForsmanSakari Orava

Akillesjänne on ihmiskehon kookkain jänne. Se on nilkan ojentajalihasten (m. gastrocnemius, m. soleus) yhteinen jänne, joka kiinnittyy kantaluun taka-alaosaan. Proksimaalisesti gastrocnemius- ja soleusjänteet ovat erotettavissa, mutta sulautuvat asteittain yhteiseksi jänteeksi samalla kiertyen spiraalimaisesti neljänneskierroksen verran. Jänteen kiertymisessä on yksilöllistä vaihtelua samoin kuin sen pituudessakin. Soleuslihas saattaa ulottua erillisenä jopa kantaluuhun saakka. Akillesjänne sijaitsee säärifaskian muodostamassa aitiossa. Siltä puuttuu varsinainen jännetuppi, mutta toiminnallisesti sen korvaa jänteen elastinen vieruskudos, paratenon. Tämä liukuvista kalvoista koostunut rakennelma auttaa jänteen liikkuvuutta. Jänteen alaosassa hankausta on estämässä syvä ja pinnallinen limapussi (bursa retrocalcanearis). Akillesjänteen ventraalipuolelle jää löyhän rasvakudoksen täyttämä kolmiomaisesti piirtyvä tila, Kagerin kolmio, jonka läpi verisuonet kulkevat haaroittuen jänteen ventraalipinnalla. Akillesjänne saa verenkiertoa myös insertion kautta ja lihas-jänneliitoksen kautta. Kiinnittymiskohdassaan kantaluuhun akillesjänne levenee viuhkamaisesti, sen kollageenisäikeet läpäisevät rustomaisen välikerroksen ja tunkeutuvat luuhun. Lihas-jänneliitoksessa on sormimaisia membraanilaskoksia, mikä lisää kontaktialuetta 10-20-kertaiseksi vähentäen pinta-alayksikköön kohdistuvaa voimaa merkittävästi. Märkäpainostaan akillesjänne sisältää 30 % lähinnä tyyppi I kollageenia, 2 % elastiinia proteoglykaanimatriksissa, josta vettä on 58-70 %. Jänteen kuivapainosta kollageenin osuus on 70 %. Jänne sallii 8 % venymisen ennen makrovauriota.

Akillesjänteen vetolujuus lisääntyy 30 ikävuoteen saakka (noin 1 000 kg/cm2), minkä jälkeen se alkaa vähitellen heiketä. Syynä pidetään akillesjänteen degeneraatiota, jolle altistaa jänteen verenkierron heikkeneminen, erityisesti 2-6 cm alakiinnittymiskohdastaan. Harjoitusohjelmilla jänteen vetolujuutta voidaan lisätä (kollageenihypertrofia, kollageenisynteesin kasvu), mutta muutokset ovat hitaasti esiintulevia ja lieviä. Toisaalta hyvin voimakas rasitus heikentää jännettä (kollageenin kypsyminen hidastuu, hajoaminen lisääntyy). Akillesjänteen kuormitus vaihtelee liikunnasta riippuen ollen pyöräilyssä 600 N, submaksimaalisessa hypyssä 4 000 N ja juoksussa (6 m/s) 9 000 N (1). Immobilisaation aiheuttamat muutokset jänteessä ovat selvät: jänteen vetolujuus heikkenee, kollageenisynteesi hidastuu, säikeiden koko sekä määrä pienenevät ja jänteen vesipitoisuus vähenee.

Akillesjännerepeämät pysyivät suhteellisen harvinaisina aina viime vuosikymmeniin saakka, minkä jälkeen ne ovat lisääntyneet voimakkaasti teollistuneissa maissa. Kysymyksessä on tyypillisesti 30-50-vuotiaiden miesten aktiivisessa liikunnassa, erityisesti pallopeleissä (sulkapallo, puulaakilentopallo) saama vamma. Katkenneessa jänteessä on lähes aina degeneratiivisia muutoksia (2), vaikka useimmiten potilailla ei ole esiintynyt mitään edeltäviä oireita. Vamma aiheuttaa varsin pitkään kestävän toiminnallisen haitan. Repeämän hoito on pääsääntöisesti operatiivinen, mutta konservatiivisella hoidolla on kannattajansa.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida OYS:ssa 1987-92 hoidettujen akillesjännerepeämäpotilaiden hoitotulokset käyttäen uutta pisteytysluokittelua sekä arvioida tuloksiin vaikuttavia ennusteellisia tekijöitä (3).

MENETELMÄT

Potilaat

Oulun yliopistollisessa sairaalassa hoidettiin 122 potilaan täydellistä akillesjänteen repeämää 1987-92. Näistä 101 potilaalle (86 miestä, 15 naista, keski-ikä 40 vuotta, vaihteluväli 19-71 vuotta) tehtiin jälkitutkimus keskimäärin 3,1 vuotta vammasta. Tutkimukseen valittiin potilaat, joilla oli kirurgisesti hoidettu täydellinen akillesjänteen repeämä, joilla ei ollut aikaisempaa akillesjänteen repeämää vastakkaisella puolella, oireilevaa jalkaterän tai nilkan sairautta ja joilla vastakkainen akillesjänne oli oireeton.

Vasemman akillesjänteen repeämä oli hoidettu 54 potilaalla ja oikean 47:llä. Repeämistä 82 oli sattunut urheilussa, 12 muussa vapaa-ajan harrastuksessa ja 7 oli työtapaturmia. Potilaista 21 oli kilpaurheilijoita, 70 kuntoilijoita ja 10 ei harrastanut liikuntaa. Lentopallo ja sulkapallo, squash ja tennis olivat yleisimmät urheilulajit. Vammamekanismina oli ponnistus 83 potilaalla, liukastuminen 10:llä, tylppä isku 4:llä, putoaminen 3:lla ja kiertyminen yhdellä. Potilaista neljällä oli systeemitauti (kardio-obstruktiivinen keuhkosairaus, Wegenerin granulomatoosi, sokeritauti tai selkärankareuma). Aikaisempia akillesvaivoja oli 26:lla, ja nämä erosivat oireettomista iän, urheiluaktiviteetin ja vammamekanismin suhteen: he olivat nuorempia, useammin kilpaurheilijoita ja repeämä syntyi useimmiten urheilussa.

Viisi potilasta oli saanut yhden aikaisemman kortisonipistoksen paikallisesti akillesjänteen ympäryskudokseen, kolme 2 pistosta ja kolme 3-4 pistosta. Yhdelle potilaalle pistos oli laitettu viikko, neljälle 1-3 viikkoa ja neljälle 3-12 viikkoa ennen repeämää. Kahdella potilaalla oli pitkäaikainen kortisonitablettihoito systeemisairauden vuoksi. Oikea diagnoosi tehtiin ensimmäisessä kliinisessä tutkimuksessa 97:lle (Thompsonin testi (4) positiivinen) ja 4 diagnosoitiin aluksi väärin: kolme nilkan distorsiovammaksi ja yksi nilkan ruhjeeksi. Potilaista 92:lle oli tehty leikkaus kolmen vuorokauden kuluessa vammasta, kolmelle 4-7 vuorokauden kuluessa, lopuille kuudelle 8, 15, 18, 20, 317 ja 661 vuorokautta vammasta. Leikkauksessa siistityt jänteen päät apponoitiin absorboituvalla Kessler-tyyppisellä (5) ompeleella sekä absorboituvin sirkulaariompelein. 97 repeämää vahvistettiin: 69 yhdellä gastrocnemius-aponeuroosiläpällä Silfverskiöldin (6) mukaan, 25 kahdella aponeuroosiläpällä Lindholmin (7) mukaan, 3 plantaarisjänteellä Lynnin (8) mukaan.

Yksi distaalinen insertiorepeämä oli korjattu ruuvikiinnityksellä ja absorboituvin ompelein. Keskimääräinen sairaalassaoloaika oli 3 vuorokautta (vaihteluväli 2-6 vrk). Postoperatiivisena hoitona oli 6 viikon kipsi-immobilisaatio, josta 3 viikkoa nilkka ojennuksessa ja 3 viikkoa neutraaliasennossa. Kipsin poiston jälkeiseen kuntoutukseen kuului kevyitä aktiivisia konsentrisia ja hitaita isokineettisiä harjoitteita sekä varovaisia passiivisia venytyksiä ensimmäisinä päivinä (I-vaihe). Aktiiviset manuaalisesti ja kuminauhalla vastustetut harjoitukset sekä venyttelyt dynaamisin liikkein vedessä venytellen, seinään nojaten tai kiilalautavenytyksin kuuluivat II-vaiheeseen. Tätä seurasivat eksentriset harjoitteet omaa painoa vastuksena käyttäen tai lisävastuksin, nopeat isokineettiset harjoitteet sekä tasapaino-proprioseptiikkaharjoitteet (III-vaihe). Eri voimaominaisuuksien harjoittelu sekä lajiharjoitteet kuuluivat IV-vaiheeseen. Kuuden kuukauden kuluttua sallittiin kaikentyyppinen urheilu. Keskimääräinen sairausloman pituus oli 60 vuorokautta (vaihteluväli 3-270 vrk).

Tulosten arviointi

Kliininen pisteytysjärjestelmä sisältää subjektiivisen arvion, nilkan aktiivisen liikelaajuusmittauksen sekä isokineettiset nilkan ojennus- ja koukistusvoimamittaukset (3, taulukko 1). Potilailta tiedusteltiin oireita (kipua, jäykkyyttä, pohjelihasheikkoutta, kenkärajoituksia) sekä subjektiivista lopputulosta. Nilkkanivelen aktiivinen liikelaajuus mitattiin goniometrillä polvi ojennettuna. Mittaukset suoritti sama henkilö, ja analyysissä käytettiin kahden mittaustuloksen keskiarvoa. Isokineettiset lihasvoimamittaukset tehtiin Lido Multi-Joint II -dynamometrilla (Loredan Biomedical Inc, Davis, CA). Testiä edelsi 10 minuutin lämmittely kuntopyörällä. Testiasento oli selinmakuu ja polvet ojennettuna. Potilas suoritti muutamia submaksimaalisia nilkan ojennus- ja koukistusharjoituksia kullakin kulmanopeudella ennen testiä. Maksimaalinen nilkan ojennus- ja koukistusvääntömomentti mitattiin kulmanopeuksilla 30, 90 ja 240/sekunti ja paras vääntömomenttiarvo kustakin kulmanopeudesta valittiin. Isokineettinen nilkan ojennus-koukistusvoimien pisteytysjärjestelmä modifioitiin aikaisemmasta polvitutkimuksen pisteytysjärjestelmästä (9). Prosentuaalinen ero nilkkojen maksimaalisissa koukistus- ja ojennusvääntömomenteissa pisteytettiin kolmelle kulmanopeudelle ja lopullinen pistemäärä koostui 6 osapisteytyksen summasta, joka antoi maksimipistemäärän 102. Pistesumma 87-102 luokiteltiin erinomaiseksi tulokseksi, 72-86 hyväksi, 57-71 tyydyttäväksi ja alle 56 heikoksi (taulukko 2).

Radiologi suoritti ultraäänitutkimuksen Aloka SSD-2000 10 mHz -laitteella (Aloka Co, LTD, Tokio, Japani) potilaan ollessa tutkimuspöydällä vatsallaan, nilkka neutraaliasennossa. Jänteen rakenne, paikallinen turvotus, fibroosi, kalkkeumat sekä jänteen ympäryskudoksen muutokset tutkittiin sekä pitkittäis- että poikittaisleikkein. Jänteen leveys, paksuus ja pinta-ala mitattiin 5 cm:n kohdalta kantaluusta.

Tilastollinen analyysi

Tiedot analysoitiin SPSS-ohjelmalla käyttäen Studentin t-testiä sekä khiin neliö -testiä. Arvoa p < 0,05 pidettiin merkitsevänä.

TULOKSET

Nilkan isokineettiset ojennus- ja koukistusvoimat

Nilkan isokineettinen ojennus- ja koukistusvoima oli pisteytyksen mukaan erinomainen tai hyvä 7 %:lla potilaista, tyydyttävä 18 %:lla ja heikko 11 %:lla. Huonompaa lihasvoiman paranemistulosta ennakoivat matala liikunnallinen aktiviteettitaso, jokin potilaan sairastama systeemisairaus ja korkeampi ikä vamman sattuessa. Sukupuoli, paino, pituus, leikkausviive (alle 3 vrk, 3-14 vrk, yli 14 vrk), leikkauksen suorittanut kirurgi, repeämäkohta (alle 2 cm, 2-6 cm, yli 6 cm alakiinnityskohdasta), leikkausmenetelmä (Silfverskiöld, Lindholm, Lynn) ja komplikaatiot eivät merkittävästi vaikuttaneet lihasvoiman paranemistulokseen (taulukko 3).

Kliininen hoitotulos

Kliininen hoitotulos oli pisteytyksen mukaan erinomainen tai hyvä 79 %:lla potilaista, tyydyttävä 17 %:lla ja huono 4 %:lla. 89 %:lla ei esiintynyt kipua akillesseudussa, mutta 3 %:lla oli liikuntaa rajoittavaa rasituskipua. 34 %:lla ei ollut subjektiivista nilkan tai akillesseudun jäykkyyttä, mutta 63 %:lla oli lievää jäykkyyttä aamuisin tai rasitukseen liittyen. 63 %:lla ei esiintynyt subjektiivista pohjelihasheikkoutta, mutta 6 %:lla oli kohtalainen, liikuntaa haittaava lihasheikkous ja 1 %:lla vaikea lihasheikkous, jolloin yhdellä jalalla varpaille nousu ei onnistunut. 79 %:lla ei ollut kenkärajoituksia. Nilkan aktiivinen liikelaajuus oli leikatulla puolella keskimäärin 58 astetta ja terveellä puolella 61 astetta (p < 0,001). Nilkan aktiivinen ojennus oli vammapuolella keskimäärin suurempi (13 vs. 10 astetta, p < 0,001) ja koukistus pienempi (45 vs. 51 astetta, p < 0,001). 69 %:lla potilaista ero nilkkojen liikelaajuuksissa oli alle 5 astetta, 19 %:lla 6-10 astetta, 19 %:lla 11-15 astetta ja 3 %:lla yli 16 astetta. Huonompaa kliinistä hoitotulosta ennakoi korkeampi ikä repeämän sattuessa. Sukupuoli, pituus, paino, systeemisairaus, leikkausviive, aktiviteettitaso, aikaisemmat oireet, repeämätaso, leikkausmenetelmä ja komplikaatiot eivät merkittävästi vaikuttaneet lopulliseen hoitotulokseen (taulukko 4).

Paluu liikuntaan

Viisitoista kilpaurheilijaa kahdestakymmenestäyhdestä (71 %) palasi aikaisemmalle aktiviteettitasolle, yksi (5 %) alemmalle tasolle, ja viisi (24 %) vetäytyi kilpaurheilusta. Kuntoilijoista 82 % palasi saman liikunnan pariin, 14 % vaihtoi muuhun liikuntaan ja 4 % lopetti säännöllisen kuntoliikunnan.

Komplikaatiot

Vakavia komplikaatioita (4 uusintarepeämää, 2 syvää haavainfektiota, 1 jännepidentymä) oli 6,9 % (taulukko 5). Kolme uusintarepeämää sattui kahden viikon kuluessa kipsin poiston jälkeen. Kolme uusintarepeämää operoitiin ja yksi hoidettiin konservatiivisesti. Lopputulos oli erinomainen yhdessä ja hyvä kolmessa tapauksessa. Kaksi syvää haavainfektiota hoidettiin haavarevisiolla ja antibiootein. Toisella tarvittiin kiinnikkeiden irrottelu neljä kuukautta myöhemmin, ja toisen potilaan haava parani hitaasti vuoden kuluessa ja ajoittain erittävä sinus umpeutui kahden vuoden kuluttua. Jännepidentymätapauksessa pohkeen lihasvoima jäi heikoksi, kuntouttaminen ei tuottanut tulosta, ja jänteen lyhennysleikkaus tarvittiin myöhemmin.

Lievien komplikaatioiden osuus oli 19,8 %, joista 50 % oli pinnallisia haavakomplikaatioita (pinnallinen infektio, viivästynyt haavan paraneminen, serooma, liikakasvuinen arpi) ja 40 % tuntoalentumia. Yksi uusintaleikkaus tarvittiin kiinnikkeiden irrotteluun. Lopputulos oli erinomainen seitsemällä, hyvä kuudella ja tyydyttävä kolmella potilaalla.

Komplikaation saaneet potilaat eivät eronneet muista potilaista iän, sukupuolen, painoindeksin, aikaisempien akillesoireiden tai aktiviteettitason suhteen.

Ultraäänitutkimus

Ultraäänitutkimuksessa todettiin, että leikatun akillesjänteen leveys, paksuus ja pinta-ala 5 cm:n kohdalla kantaluusta kasvoi keskimäärin 44 %, 131 % ja 237 % kontrollipuoleen verrattuna. Akillesjänteessä oli usein vähäkaikuisia alueita, ja jänteensisäinen kalkkeuma löytyi 62 %:lla. Potilaista 12 %:lla löytyi degeneratiivinen fokus myös toisen puolen akillesjänteestä. Soleuslihaksen etäisyys kantaluusta oli repeämäpuolella merkittävästi suurempi kuin terveellä puolella. Akillesjänteen paksuus, leveys ja pinta-ala eivät korreloineet merkittävästi pohjelihasvoimaan tai lopulliseen hoitotulokseen.

POHDINTA

Keskimäärin 75-80 % akillesjänteen täydellisistä repeämistä sattuu urheilussa ja varsinkin kuntourheilussa, missä tarvitaan äkillistä ponnistusta tai kiihdytystä. Pallopelien osuus repeämistä on yli 60 % useissa tutkimuksissa (10,11,12). Pääosa repeämäpotilaista on miehiä keski-iän ollessa 40 vuotta, mikä on alhaisempi kuin muissa spontaaneissa jännerepeämissä (11). 60-70 % potilaista on kuntoilijoita ja 20 % kilpaurheilijoita. Suhde on erilainen osittaisissa akillesjänteen repeämissä, joissa kilpaurheilijoiden osuus on jopa 75 % (13).

Lue myös

Aikaisempia akillesjänteen vaivoja, kuten akillesjänteen tulehdus tai jänteen ympäryskudoksen tulehdus, on esiintynyt 10-25 %:lla potilaista. Nämä potilaat ovat useammin nuoria ja kilpaurheilijoita sekä saavat repeämän urheilussa. Vaikka kirjallisuudessa on tapausselostuksia akillesjännerepeämistä potilailla, jotka ovat saaneet kortikosteroidilääkitystä joko systeemisesti tai paikallisesti, suurissa aineistoissa yli 90 % täydellisen repeämän saaneista potilaista ei ole saanut aikaisempaa paikallista tai systeemistä kortikosteroidilääkitystä (3). Eläinkokeissa on osoitettu, että jänteen sisään pistetty kortisoni aiheuttaa havaittavan jännenekroosin jo 45 minuutin kuluttua injektiosta (14). Sen sijaan akillesjänteen ympäryskudokseen pistetty kortisoni ei McWhorterin ym. työssä (15) aiheuttanut merkittävää jänteen vetolujuuden heikkenemistä. Paikallisella kortikosteroidihoidolla ei näytä olevan suurta täydellisen jännerepeämän riskiä lisäävää vaikutusta edellyttäen, että sen käytössä noudatetaan ohjeita: 1) injektiota ei pistetä jänteeseen, 2) pistoksen jälkeen jänne suojataan ylirasitukselta, 3) injektioiden väli on vähintään 2 viikkoa ja 4) vältetään yli 3 injektion antamista.

Akillesjänteen repeämän ensisijainen hoito on leikkaus ainakin nuorilla, urheilijoilla sekä kroonisissa repeämissä. Leikkausmenetelmiä on useita, ja ne vaihtelevat yksinkertaisesta suturaatiosta kudosvahvistukseen. Postoperatiivisessa hoidossa nilkan varhaismobilisaatio on korvaamassa kipsi-immobilisaation.

Akillesjänteen repeämissä hoitotulosten vertailua on haitannut pisteytykseen pohjautuvan luokituksen puuttuminen. Hoitotulokset on yleensä ilmoitettu luokkina (erinomainen, hyvä, tyydyttävä, huono), joka on karkea eikä anna yhtä luotettavaa kuvaa kuin pisteytykseen pohjautuva luokitus. Kitaokan ym. (16) luokituskin on enemmän jalkaterän toiminnan pisteytysjärjestelmä. Kliininen pisteytysjärjestelmämme sisältää subjektiivisen arvion kivusta, jäykkyydestä, kenkärajoituksista ja hoitotuloksesta, nilkan liikealamittauksen, sekä isokineettiset mittaukset nilkan ojennus-koukistusvoimista kolmella kulmanopeudella.

Akillesjännerepeämän hoitotulos oli erinomainen tai hyvä 4/5:lla potilaista. Lievä aamujäykkyys tai rasitukseen liittyvä jäykkyys olivat varsin yleisiä jälkihaittoja, kun taas akillesseudun kipu oli harvinaista. Akillesjänne jäi repeämän jälkeen selvästi paksummaksi. Nilkka koukistui vammapuolella hieman enemmän, mutta ojentui vähemmän. Selityksenä voi olla jänteen lievä venyttyminen paranemisvaiheessa. Eläinkokeissa on osoitettu, että akillesjänteen repeämäkohdassa tapahtuu paranemisvaiheessa kaksivaiheista venymistä adekvaatista suturaatiosta ja immobilisaatiosta huolimatta (17).

Nilkan ojennus- ja koukistusvoimien tulokset ovat verrattavissa muiden tutkimuksiin. Cettin ym. (12) kirjallisuuskatsauksessa nilkan ojennusvoima akillesrepeämäleikkauksen jälkeen oli keskimäärin 87 % kontrollipuoleen verrattuna, kun se omassa aineistossamme oli 89 % hitaalla kulmanopeudella testattuna. Cettin ym. (18) prospektiivisessa tutkimuksessa funktionaalisella postoperatiivisella lastalla pohjelihasvoiman palautuminen ja nilkan liike oli parempi kuin kipsi-immobilisaatiolla hoidetuilla. Postoperatiivisella varhaismobilisaatiolla pohjelihasvoima voi palautua 97-prosenttisesti jo puolessa vuodessa (19).

Potilaittemme paluu urheilun pariin vastaa myös aikaisempia raportteja. Cettin ym. (12) kirjallisuuskatsauksessa 62 % operatiivisesti hoidetuista potilaista palasi samalle tasolle ja 21 % alemmalle tasolle, kun aineistossamme 73 % kilpaurheilijoista palasi samalle tasolle, 4 % alemmalle tasolle ja 23 % vetäytyi kilpaurheilusta.

Akillesjännerepeämät uusiutuvat operatiivisesti hoidetuilla huomattavasti harvemmin (keskimäärin 1,4 %) kuin konservatiivisesti 8 viikon kipsi-immobilisaatiolla hoidetuilla (keskimäärin 13,4 %) (12). Myös muita isoja komplikaatioita (syvä laskimotukos, keuhkoembolia, jänteen liiallinen löysyys ja pysyvä ekvinus) esiintyy leikatuilla vähemmän. Pinnalliset haavakomplikaatiot hidastavat paranemista, mutta harvoin vaikuttavat lopulliseen hoitotulokseen heikentävästi. Syvien infektioiden määrä on saatu viime aikoina vähenemään 1-2 %:iin.

Tutkimuksessamme 4/5:ssa akillesrepeämistä hoitotulos oli erinomainen tai hyvä. Huonompaa paranemistulosta ennakoi alhainen liikunnallinen aktiviteettitaso, jokin potilaan sairastama ns. systeemisairaus ja korkeahko ikä repeämän sattuessa. Nämä potilasryhmät muodostavat haasteen hoidolle ja kuntoutukselle jatkossa.

KIRJALLISUUTTA


Kirjallisuutta
1
Komi PV, Fukashiro S, Järvinen M. Biomechanical loading of Achilles tendon during normal locomotion. Clin Sports Med 1992;11:521-531.
2
Kannus P, Jozsa L. Histopathological changes preceding spontaneous rupture of a tendon. J Bone Joint Surg 1991;73A(10):1507-1525.
3
Leppilahti J. Achilles tendon rupture, with special reference to epidemiology and results of surgery. Dissertation. University of Oulu 1996.
4
Thompson TC, Doherty JH. Spontaneous rupture of tendon of Achilles: A new clinical diagnostic test. J Trauma 1962;2:126-129.
5
Kessler I. The grasping technique for tendon repair. Hand 1973;5:253-255.
6
Silfverskiöld N. Über die subkutane totale Achillessehnenruptur und deren Behandlung. Acta Chir Scand 1941;84:393-413.
7
Lindholm Å. A new method of operation in subcutaneous rupture of the Achilles tendon. Acta Chir Scand 1959;117:261-270.
8
Lynn TA. Repair of the torn Achilles tendon, using the Plantaris tendon as a reinforcing membrane. J Bone Joint Surg 1966;48A:268-272.
9
Kannus P, Järvinen M, Latvala K. Knee strength evaluation. Scand J Sci 1987:9:9-13.
10
Nillius SA, Nilsson BE, Westlin NE. The incidence of Achilles tendon rupture. Acta Orthop Scand 1976;47:118-121.
11
Jozsa L, Kvist M, Balint BJ ym. The role of recreational sport activity in Achilles tendon rupture. A clinical, pathoanatomical, and sosiological study of 292 cases. Am J Sports Med 1989;17:338-343.
12
Cetti R, Christensen SE, Ejsted R ym. Operative versus nonoperative treatment of Achilles tendon rupture. Am J Sports Med 1993;21:791-799.
13
Denstad TF, Roaas A. Surgical treatment of partial Achilles tendon rupture. Am J Sports Med 1979;7:15-17.
14
Balasubramaniam P, Prathap K. The effect of injection of hydrocortisone into rabbit calcaneal tendons. J Bone Joint Surg 1972;54B:729-734.
15
McWhorter JW, Francis RS, Heckmann RA. Influence of local steroid injections on traumatized tendon properties. A biomechanical and histological study. Am J Sports Med 1991;19:435-439.
16
Kitaoka HB, Alexander IJ, Adelaar RS, Nunley JA, Myerson MS, Sanders M. Clinical rating systems for the ankle-hindfoot, midfoot, hallux, and lesser toes. Foot Ankle 1994;7:349-353.
17
Nyström B, Holmlund D. Separation of tendon ends after suture of Achilles tendon. Acta Orthop Scand 1983;54:620-621.
18
Cetti R, Henriksen LO, Jacobsen KS. A new treatment of ruptured Achilles tendons. Clin Orthop 1994;308:155-165.
19
Mandelbaum BR, Myerson MS, Forster R. Achilles tendon ruptures. A new method of repair, early range of motion and functional rehabilitation. Am J Sports Med 1995;23:392-395.

Taulukot
1 Taulukko 1
2 Taulukko 2
3 Taulukko 3
4 Taulukko 4
Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030