Kotisairaanhoitoa ja kotipalvelua saavien vanhusten lääkkeiden käyttö

Muutokset vanhusten elintoiminnoissa heikentävät yleensä lääkkeiden sietokykyä, mikä puolestaan voi aiheuttaa sivu- tai yhteisvaikutuksia. Vanhusten lääkkeiden käytölle ominaisia haittoja ovat farmakologisten vaikutusten ylikorostuminen ja piilevien oireiden ilmaantuminen. Tyypillisiä esimerkkejä ovat keskushermostolääkkeiden käyttöön liittyvä sekavuus, verenpainelääkkeiden aiheuttama huimaus sekä diureeteista johtuva kuivuminen ja elimistön suolatasapainon häiriintyminen (1).

Fysiologisten muutosten ohella myös aistitoimintojen ja muistin heikkeneminen voivat vaikeuttaa vanhusten lääkkeiden käytön hallintaa. Lisäksi huono muisti, heikko kuulo tai hitaus kertoa sairauksista voi johtaa siihen, että lääkäri määrää tarpeettomasti uuden lääkkeen entisten lisäksi tai päätyy lisälääkkein hoitamaan muiden lääkkeiden sivuvaikutuksia, mikä vain lisää käytettävien lääkkeiden määrää. Ongelmia voi aiheutua varsinkin silloin, kun potilaan hoitoon osallistuu useita lääkäreitä ja potilas ei muista kertoa kulloisellekin hoitajalle kaikkia hänelle määrättyjä lääkkeitä. Lääkkeiden käyttöön liittyvien ongelmien vuoksi Maailman terveysjärjestö on asettanut normisuositukseksi korkeintaan 3-4 lääkettä vanhusta kohti (2). Useissa aikaisemmissa tutkimuksissa (3,4,5,6,7) on saatu viitteellistä tietoa siitä, että suositus ylittyy usein ja kotona asuvien vanhusten lääkkeiden monikäyttö on varsin yleistä. Mikäli he eivät enää kykene huolehtimaan lääkityksestään, tarvitaan ulkopuolista apua, jolloin käännytään tavallisesti kunnallisen kotihoidon puoleen.

Kotihoitoon kuuluvat valvottu kotisairaanhoito ja kotipalvelu, joiden tavoitteena on tukea kotona selviytymistä ja vähentää laitoshoidon tarvetta. Kotisairaanhoito on terveyskeskuksen valvomaa hoitoa potilaan kotona tai vastaavissa olosuhteissa. Se painottuu sairaanhoidollisiin tehtäviin, kuten lääke- tai haavahoitoihin. Kotisairaanhoitohenkilöstöön kuuluu lääkäri, terveydenhoitajia, sairaanhoitajia, perus- ja lähihoitajia. Kotipalvelu käsittää asumiseen, henkilökohtaiseen hoivaan ja huolenpitoon sekä jokapäiväiseen elämään kuuluvien tehtävien (kodinhoito, ruoan valmistus, kaupassakäynti ym.) suorittamista tai niissä avustamista. Henkilöstöön kuuluu kotipalvelun ohjaajia, kodinhoitajia ja kotiavustajia.

AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA

Vanhusten lääkkeiden käyttöä on tutkittu paljon Suomessa ja ulkomailla. Useimmat tutkimukset on rajattu joko alueellisesti (4,5,8,9,10) tai väestöryhmittäin (3). Yleisimmin lääkkeiden käyttöä on selvitetty retrospektiivisesti kysely- ja haastattelumenetelmin. Ajanjaksot ovat vaihdelleet tutkimuksesta toiseen. Reseptilääkkeiden osalta on kysytty joko haastatteluhetkellä käytössä olevia lääkkeitä (3,5), viimeisen kahden viikon aikana olleita (10) tai säännöllisessä käytössä olevia lääkkeitä (9). Käsikauppalääkkeiden tutkimusjaksot ovat vaihdelleet kahdesta päivästä (3) kahteen viikkoon (10).

Myös lääkkeiden luokittelujärjestelmät eroavat maittain. Suomalaisissa tutkimuksissa on käytetty Pharmaca Fennican luokittelua (3,5), kun taas muualla tehtyjen tutkimusten luokittelujärjestelmät vaihtelevat paljon. WHO suosittelee anatomis-terapeuttis-kemiallista (ATC) luokittelujärjestelmää lääkekulutustutkimuksissa (11). Kansaneläkelaitoksessa ylläpidettävät lääkekulutusrekisterit pohjautuvat myös tähän luokitukseen.

Vaikka tutkimusväestöt ja -mittarit vaihtelevat, voidaan todeta, että vanhukset käyttävät yhä enemmän monia erilaisia käsikauppalääkkeitä sekä reseptilääkkeitä. Käytettyjen reseptilääkkeiden osuus henkilöä kohti vaihteli 2,2:sta (5) aina 4,5:een (7). Vanhempien ikäluokkien reseptilääkkeiden käyttö näytti lisääntyneen. Käsikauppalääkkeiden osalta tulokset vaihtelivat. Stewartin ym. (9) USA:ssa tekemän tutkimuksen mukaan vanhusten käsikauppalääkkeiden käyttö oli lisääntynyt, kun taas Laukkanen ja hänen työryhmänsä (5) raportoivat käytön vähentyneen Suomessa.

Myös lääkkeiden monikäyttö näyttäisi olevan melko yleistä. Klaukka ym. (6) määrittelivät vähintään viittä lääkettä käyttävän henkilön lääkkeiden monikäyttäjäksi. Heidän tutkimuksensa mukaan monikäyttäjiä oli 14 % reseptilääkkeiden käyttäjistä. Klaukan ja Riskan (3) 80-luvun alun tutkimuksessa luokiteltiin yli 70-vuotiaista 34 % lääkkeiden monikäyttäjiksi (yli neljä lääkettä). Laukkasen ym. (5) mukaan joka kuudes vanhimpaan ikäluokkaan kuuluvista käytti yli viittä lääkettä. Eniten käytettiin sydän- ja verisuonitautien hoitoon tarkoitettuja ja toiseksi eniten särkylääkkeitä (3,5,9,12).

Vanhusten sairastavuutta on kuvattu useissa tutkimuksissa (3,7,8,12,13,14). Saatujen tulosten mukaan verenkierto- sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat olleet yleisimmät sairauksien määrän vaihdellessa 2,1:stä (13) 3,8:aan (7). Sairastavuuden yhteyttä lääkkeiden käyttöön on kuitenkin tutkittu vähän. Eniten tutkimuksia on tehty depressio-oireiden yhteydestä lääkkeiden käyttöön. Tulosten mukaan oli todennäköisempää, että depressio-oireista kärsivät potilaat käyttivät runsaammin lääkkeitä kuin verrokkiryhmä (5,8,10).

Sosiodemografisten tekijöiden (iän, sukupuolen, siviilisäädyn, ammatin ja asumismuodon) sekä aistitoimintojen osalta on vanhusten lääkkeiden käyttö sitä vastoin ollut huomion kohteena (3,4,5, 6,7,8,9,10). Klaukka ja Riska (3) raportoivat, että naiset käyttävät lääkkeitä enemmän kuin miehet. Samoin ikääntymisellä oli positiivinen yhteys reseptilääkkeiden käytön lisääntymiseen. Sosioekonominen tausta ei sen sijaan ollut merkitsevä selittäjä yksinasumista lukuunottamatta. Samassa tutkimuksessa havaittiin myös, että lääkkeiden monikäyttäjistä noin joka seitsemäs oli lähes tai täysin sokea ja joka kahdeksas kuuli huonosti tai ei lainkaan. Darnell ym. (7) saivat puolestaan tulokseksi, että vanhusten kyky lukea lääkepakkausten etiketti ja erottaa eri väriset lääkkeet oli suurimmalla osalla tutkituista henkilöistä hyvä.

TUTKIMUSYMPÄRISTÖ JA TUTKIMUSONGELMA

Tutkimus liittyi Helsingin yliopiston yleislääketieteen ja perusterveydenhuollon laitoksen yhdeksän terveyskeskuksen laatuverkkoprojektiin. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Riihimäen ja Lopen kunnan 65 vuotta täyttäneiden kotisairaanhoidon ja kotipalvelun potilaiden (n = 388) lääkkeiden käyttöä sosiodemografisten tekijöiden, sairastavuuden ja terveydentilaan liittyvien tekijöiden mukaan. Kotisairaanhoidon ja kotipalvelun henkilökunta keräsi tiedot havainnoimalla asiakkaan kotona. Riihimäen kaupungissa oli vuoden 1994 alussa noin 26 000 ja Lopen kunnassa noin 8 000 asukasta (15). Tutkimusajankohtana Riihimäen ja Lopen sosiaali- ja terveystoimet olivat hallinnollisesti erillisiä. Terveystoimen hallinnollisena yksikkönä oli kuntayhtymä, kun taas sosiaalitoimi kuului sekä Riihimäen kaupungissa että Lopen kunnassa perusturvalautakunnan alaisuuteen.

Lääkehoidon valvonta on vaikeampaa kotona, ja varsinkaan kotipalveluhenkilöstö ei ole saanut lääkehoitoon kovin paljon koulutusta. Niinpä vastuu lääkehoidon toteuttamisesta voi hoidonantajien käynneistä huolimatta jäädä vanhukselle itselleen. Esimerkiksi Metson (12) ja Mäkisen (16) kotisairaanhoitopotilaita koskevien tutkimusten mukaan noin puolet huolehti itsenäisesti lääkkeiden ottamisesta. Selvittämällä kotisairaanhoidon ja kotipalvelun piiriin kuuluvien vanhusten lääkkeiden käyttöä sekä fyysistä ja psyykkistä terveydentilaa voidaan arvioida, toteutuuko vanhusten lääkehoito kotona turvallisesti ja tarkoituksenmukaisesti.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimusjoukko muodostui kaikista kuukauden aikana (15.3.-15.4.1994) kotipalvelussa ja kotisairaanhoidossa kirjoilla olleista ja 65 vuotta täyttäneistä asiakkaista Riihimäellä ja Lopella (n = 388). Tarvittavien lisätietojen saamiseksi henkilökunta haastatteli asiakasta ja omaisia sekä haki tietoja sairauskertomuksesta. Projektia varten suunnitellun tutkimuslomakkeen (yhteensä 66 muuttujaa) täytti vanhusta hoitava henkilökunnan edustaja yksin tai työryhmässä. Tiedot kerättiin tutkimusajankohtana olleesta tilanteesta. Kotipalvelun ja kotisairaanhoidon henkilökunta koulutettiin tiedonkeruuseen.

Arviointilomakkeen kysymyksistä käytettiin 22 muuttujaa. Lääkkeiden käyttöä analysoitiin sekä resepti- ja käsikauppalääkkeiden lääkeryhmien että päivässä käytettyjen lääke- ja tablettimäärien osalta. Lääkkeillä tarkoitettiin sekä säännöllisesti että tarvittaessa käytettyjä resepti- ja käsikauppalääkkeitä. Lääkkeiden käyttöön liittyvät tiedot tallennettiin ATC-luokittelujärjestelmää (11) käyttäen.

Lääkkeiden käyttöä tarkasteltiin sosiodemografisten tekijöiden (ikä, sukupuoli, siviilisääty, asumismuoto), toimintasektorin (kotisairaanhoidon, kotipalvelun, molempien yhteinen potilas), diagnoosin, näön ja kuulon, psyykkiseen terveydentilaan (muisti, sekavuusoireet, uni- ja valverytmin häiriöt, masennusoireet) liittyvien tekijöiden sekä lääkkeistä huolehtimiskyvyn mukaan.

Tutkimustulokset on esitetty pääasiassa frekvensseinä ja prosenttiosuuksina. Tulosten tilastollisen merkitsevyyden testaamiseksi on käytetty Khin neliö -testiä ja varianssianalyysia. Tutkimuksen aineisto tallennettiin ja analysoitiin SAS-ohjelmalla.

TULOKSET

Aineiston kuvaus

Kotihoitopotilaiden taustatiedot on esitetty taulukossa 1. Tutkimukseen osallistuneista oli miehiä 26 %. Siviilisäädyltään yli puolet oli leskiä. Potilaista melkein puolet oli 75-84-vuotiaita ja heidän keski-ikänsä oli 80 vuotta. Yksin asuvien osuus oli lähes 70 %. Aineisto jakautui siten, että kotipalvelua sai 45 %, kotisairaanhoitoa 27 % ja molempien sektorien palveluja 28 % potilaista.

Käytettyjen lääkkeiden määrä

Kotihoitopotilailla oli keskimäärin 2,6 diagnosoitua sairautta. Eniten esiintyi verenkiertoelinten sairauksia (65 %). Umpieritys- ja aineenvaihduntasairauksia oli vajaalla kolmasosalla (30 %), ja noin viidesosa kärsi mielenterveyshäiriöistä (21 %) sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksista (19 %). Lähes kaikilla (90 %) oli käytössä jokin lääke tutkimushetkellä. Keskimäärin kotihoitopotilaat käyttivät 3,5 lääkettä ja 5,4 tablettia päivässä. Yli puolet potilaista käytti kolmesta neljään lääkettä. Vähintään viittä lääkettä (monikäyttö) päivittäin käyttäviä oli lähes viidesosa kaikista potilaista. Kolmella henkilöllä oli käytössä kymmenen lääkettä ja yhdellä yksitoista. Enimmillään päiväannos sisälsi 24 tablettia. Koska suurin osa lääkkeistä oli säännöllisesti käytettäviä peroraalisia tabletteja, kapseleita tai liuoksia (94 %), nimitetään tässä lääkkeen annosteluyksikköä tabletiksi.

Lääkkeiden käyttö sosiodemografisten tekijöiden mukaan

Naiset käyttivät keskimäärin 3,6 lääkettä ja 5,6 tablettia päivässä. Miehillä vastaavat luvut olivat 2,9 lääkettä ja 4,8 tablettia päivässä. Ainoastaan hengityselinten sairauksien lääkkeiden käyttäjistä miesten osuus oli suurempi kuin naisten. Lääkkeiden käytössä ei havaittu merkittäviä eroja ikäryhmien, siviilisäädyn tai asumismuodon osalta.

Lääkkeiden käyttö toimintasektorin ja diagnoosin mukaan

Kotipalvelun asiakkaat käyttivät keskimäärin vähemmän lääkkeitä kuin kotisairaanhoidollisia palveluja saavat. Lääkemäärät poikkesivat merkitsevästi toisistaan yhtäältä kotipalvelun ja kotisairaanhoidon asiakkaiden (t = 4,6 ***) sekä toisaalta kotipalvelun ja molempien toimintasektorien yhteisten asiakkaiden välillä (t = -5,4 ***). Tämä voitiin todeta myös käytettyjen tablettien määristä (t = 4,6***/ t = -5,5 ***) (taulukko 2).

Tarkasteltaessa kotisairaanhoidon ja kotipalvelun asiakkaiden käyttämien lääkkeiden määrää havaittiin, että yksinomaan kotisairaanhoidon tai toimintasektorien yhteiset asiakkaat olivat eniten edustettuina kolmesta neljään lääkettä käyttävien ryhmässä. Sen sijaan kotipalvelun asiakkaiden osuus vähintään viisi lääkettä päivittäin käyttävissä oli lähes yhtä suuri kuin kotisairaanhoitopalveluja saavien määrä (kuvio 1).

Kuviossa 2 on esitetty lääkeryhmittäin niiden kotipalvelun, kotisairaanhoidon ja molempien toimintasektorien yhteisten asiakkaiden määrät, joilla oli käytössä vähintään yksi asianomaiseen diagnoosiryhmään kuuluva lääke.

Sydän- ja verisuonisairauksien lääkkeitä käytettiin eniten kaikissa ryhmissä. Kotisairaanhoidon ja molempien yhteisten asiakkaiden ryhmässä näitä lääkkeitä käytti yli 80 %. Kotipalvelun asiakkaista käyttäjiä oli noin puolet. Kotipalvelun asiakkaista (30 %) ja molempien sektorien yhteisistä asiakkaista (42 %) käytti seuraavaksi eniten keskushermoston sairauksien lääkkeitä. Kotisairaanhoidon potilaista veritautien (45 %) lääkkeiden käyttäjät olivat toisena. Vähiten käytettiin ihotautilääkkeitä, antiplastisia ja immunosuppressiivisia lääkeaineita sekä silmä- ja korvatautien lääkkeitä.

Sydän- ja verisuonisairauksien lääkkeistä varsinkin sydänglykosidien, sydänlihassairauksien lääkkeiden ja diureettien käyttäjien osuudet olivat suuremmat kotisairaanhoidon ja molempien yhteisten asiakkaiden ryhmissä kotipalvelun asiakkaisiin verrattuna. Kotisairaanhoidon potilaista 47 % ja molempien yhteisistä asiakkaista 37 % käytti sydänglykosideja; kotipalvelun asiakkaiden vastaava osuus oli 24 %. Sydänlihassairauksien lääkkeitä käytti kotisairaanhoidon ja molempien yhteisistä asiakkaista kolmasosa, kun vastaavasti kotipalvelun asiakkaista käyttäjiä oli viidesosa. Diureetteja käytti noin puolet kotisairaanhoidon ja molempien toimintasektorien yhteisistä potilaista, kun taas kotipalvelun asiakkaista niitä käytti vain neljännes. Myös verenpainelääkkeiden käytössä oli eroja. Kotisairaanhoidon potilaista käyttäjiä oli neljännes, molempien yhteisistä asiakkaista kolmannes ja kotipalvelun asiakkaista alle viidesosa.

Veritautien lääkkeistä käytettiin eniten antikoagulanttivalmisteita. Kotisairaanhoidon potilaista näitä käytti lähes 40 %, molempien yhteisistä asiakkaista 35 % ja kotipalvelun asiakkaista neljäsosa. Toimintasektoreiden yhteiset asiakkaat käyttivät hieman enemmän keskushermoston sairauksien lääkkeitä kuin muut ryhmät. Psykoosilääkkeiden käyttö oli yleisempää kotisairaanhoidon (13 %) ja molempien yhteisillä asiakkailla (16 %) kuin kotipalvelun asiakkailla (7 %). Samoin unilääkkeiden käyttäjiin kuului suurempi osa molempien yhteisistä asiakkaista (14 %) kuin pelkästään kotisairaanhoitoa (7 %) tai kotipalvelua (9 %) saavista henkilöistä.

Tuki- ja liikuntaelinsairauksien lääkkeiden käyttäjien osuus oli noin viidennes kaikissa kolmessa ryhmässä. Peroraalisia diabeteslääkkeitä kotisairaanhoidon (15 %) ja molempien yhteiset asiakkaat (15 %) käyttivät enemmän kuin kotipalvelun asiakkaat (5 %). Insuliinidiabeetikoita oli kotisairaanhoidon potilaista 7 %, molempien yhteisistä 3 % ja kotipalvelun asiakkaista 2 %.

Lääkkeiden käyttö näön ja kuulon mukaan

Viidesosalla potilaista näkö oli heikentynyt. Nämä käyttivät keskimäärin 3,8 lääkettä ja 5,9 tablettia, kun normaalinäköisten vastaavat määrät olivat 3,3 ja 5,2. Lääkkeiden monikäyttäjistä heikkonäköisten osuus oli noin viidesosa, joista neljäsosalla oli käytössä vähintään 8 tablettia päivässä.

Kuulo oli heikentynyt 23 %:lla potilaista. Heistä melkein 70 % käytti kolmesta neljään lääkettä. Lääkkeiden monikäyttäjistä oli heikkokuuloisia vain kymmenesosa, kun taas normaalikuuloisista heidän osuutensa oli kaksinkertainen. Potilaista, joilla oli heikentynyt kuulo, oli kolmasosalla käytössä päivittäin 3-5 tablettia. Vähintään 8 tablettia käyttäneitä oli 20 %.

Lääkkeiden käyttö psyykkisen tilan mukaan

Psyykkisellä tilalla tarkoitettiin muistia, sekavuus- ja masennusoireita sekä uni- ja valverytmin häiriöitä. Kotihoitopotilaista 37 %:lla muisti oli heikentynyt. Heillä oli keskimäärin käytössä 3,4 lääkettä ja 5,2 tablettia, kun vastaavat määrät olivat normaalimuistisilla hieman suuremmat (3,5 lääkettä ja 5,5 tablettia).

Sekavuusoireita esiintyi viidesosalla potilaista. Nämä käyttivät keskimäärin 3,1 lääkettä ja 4,6 tablettia päivässä. Uni- ja valverytmin häiriöistä ja masentuneisuudesta kärsi kolmasosa. Päivittäinen lääkemäärä oli kummallakin potilasryhmällä keskimäärin 4.0 lääkettä ja 6.2 tablettia.

Kyky itse huolehtia lääkkeenotosta

Potilaista 46 % huolehti itse lääkkeiden annostelusta sekä ottamisesta, 37 % tarvitsi apua annosteluun (lääkkeet jaettiin dosettiin tai annosmukiin, josta potilas otti ne itse) ja 17 % tarvitsi valvontaa lääkkeiden ottamiseen (lääkkeet jaettiin ja varmistettiin, että potilas otti ja nieli ne). Keskimäärin päivässä käytetyt lääkemäärät olivat suuremmat apua ja valvontaa tarvitsevilla kuin itsenäisesti lääkityksestä huolehtivilla potilailla. Ero oli tilastollisesti merkittävä lääkkeitä itsenäisesti ottavien ja apua tarvitsevien (t = -4,7***) sekä itsenäisesti ottavien ja valvontaa tarvitsevien potilaiden välillä (t = -3,3**). Sama suunta oli havaittavissa myös tablettimääriä tarkasteltaessa (t = -4,7***/ t = -3,6**) (taulukko 3). Lääke- ja tablettimäärän kasvaessa avun sekä valvonnan tarve näytti myös lisääntyvän (kuviot 3 ja 4). Lääkkeiden monikäyttäjien osuudet olivat suuremmat apua ja valvontaa tarvitsevien luokissa (kuvio 5).

Lääkkeiden monikäyttäjät

Kuviossa 5 on kuvattu lääkkeiden monikäyttäjiä toimintasektorin ja terveydentilaan liittyvien tekijöiden mukaan. Lääkkeiden monikäyttäjistä oli kotipalvelun asiakkaita lähes puolet. Lääkkeiden annostelussa ja ottamisessa tarvitsi apua tai valvontaa yli 60 % potilaista. Yli viidesosalla monikäyttäjistä oli muisti heikentynyt, mutta sekavuusoireita oli vain kymmenesosalla heistä. Masennusoireita sekä uni- ja valverytmin häiriöitä esiintyi lähes 40 %:lla lääkkeiden monikäyttäjistä.

POHDINTA

Tutkimustulokset osoittivat kotihoitopotilaiden käyttävän runsaasti lääkkeitä. Tässä tutkimuksessa ei tarkasteltu erikseen käsikauppa- ja reseptilääkkeitä. Jaottelu jätettiin pois, koska vuoden 1994 jälkeen useita aikaisemmin reseptilääkkeinä toimitettuja valmisteita on ollut mahdollista saada ilman reseptiä. Suurin osa kotihoitopotilaiden käyttämistä lääkkeistä oli kuitenkin reseptillä toimitettavia.

Melkein 90 %:lla kotihoitopotilaista oli tutkimusajankohtana käytössä jokin lääke. Tulos oli yhtenevä aikaisempien havaintojen kanssa (3,4,7). WHO:n normisuositus - korkeintaan 3-4 lääkettä vanhusta kohti - ylittyi viidesosalla potilaista. Myös lääkkeiden monikäyttäjien määrä (18 %) tuki aikaisempia tuloksia (3,4,5,6). Keskimäärin kotihoitopotilaat käyttivät päivässä 3,5 lääkettä ja 5,4 tablettia. Enimmillään oli käytössä 11 lääkettä ja 24 tablettia. Lääkkeiden tarpeellisuus olisikin tärkeä tarkistaa sekä varmistaa potilaan riittävä seuranta sivuvaikutusten ja yhteisvaikutusten varalta. Tämä pitäisi tehdä jo siitäkin syystä, että joidenkin potilaiden avohoito voi onnistua vain tehokkaan lääkehoidon avulla.

Eniten käytettiin sydän- ja verisuonisairauksien lääkkeitä, mikä olikin odotettavissa aikaisempien tutkimustulosten perusteella (3,5,6). Naiset käyttivät päivittäin miehiä enemmän lääkkeitä ja tabletteja, kuten aikaisemmissakin tutkimuksissa on raportoitu (3,5,6,9,10). Naiset olivat myös useammin lääkkeiden monikäyttäjiä kuin miehet.

Noin viidesosalla potilaista oli heikentynyt kuulo tai näkö. Heitä oli melko vähän lääkkeiden monikäyttäjissä. Kolmesta neljään lääkettä käyttäviä oli kuitenkin yli puolet. Lääkeannostelijat tai muut apuvälineet voisivat auttaa näitä potilaita välttämään lääkehoitovirheitä.

Omasta lääkityksestään huolehti itsenäisesti melkein puolet. Yli kolmasosa potilaista tarvitsi apua annostelussa, valvontaa tarvitsevia oli melkein viidesosa. Osuudet vastaavat Metson (6) ja Mäkisen (16) tuloksia. Lääkkeiden monikäyttäjistä vain noin kolmasosa huolehti lääkityksestään itsenäisesti. Neljäsosa tarvitsi valvontaa. Avun ja valvonnan tarve kasvoi lääkemäärän lisääntyessä.

Melkein 40 %:lla potilaista oli heikentynyt muisti. Turakan (4) tutkimuksessa lääkkeiden virheellisen käytön yhdeksi syyksi ilmoitti lähes viidesosa vanhuksista huonon muistin. Myös lääkehoitovirheet lisääntyivät näiden potilaiden kohdalla lääkemäärän kasvaessa. Tässä tutkimuksessa huonomuististen osuus lääkkeiden monikäyttäjistä jäi kymmenesosaan, mitä lääkkeiden virhekäytön kannalta voidaan pitää myönteisenä.

Sekavuusoireista kärsivät potilaat käyttivät keskimäärin vähemmän lääkkeitä kuin muut. Lääkkeiden monikäyttäjistäkin sekavuusoireita oli vain kymmenesosalla. Tulokset viittaavat siihen, että kotihoitopotilaiden sekavuusoireiden riski oli mahdollisesti etukäteen huomioitu pitämällä lääkemäärät kohtuullisina ja puuttumalla lääkkeiden sivuvaikutuksena ilmenevään sekavuuteen ajoissa.

Masennusoireita sekä uni- ja valverytmin häiriöitä esiintyi kolmasosalla potilaista. Vielä suurempi osa lääkkeiden monikäyttäjistä kärsi näistä oireista (lähes 40 %) Tulokset olivat samansuuntaiset aikaisempien tutkimusten kanssa (5,12,14). Vanhuksilla masentuneisuutta voivat aiheuttaa läheisten ihmisten menetykset, yksinäisyys, turvattomuus tai vaikkapa avuttomuus. Kaikki potilaat eivät kuitenkaan sanallisesti ilmaise tai edes tietoisesti tunne masentuneisuuttaan, vaan se voi ilmetä unihäiriöinä, ruokahaluttomuutena tai epämääräisinä kipuina ja särkyinä. Tällöin potilaat voivat turvautua erilaisiin lääkkeisiin oireiden poistamiseksi. Nämä tekijät saattavat vaikeuttaa potilaiden masentuneisuuden toteamista ja hoitoa. Kuitenkin hoidon antajien olisi tärkeä tiedostaa, että osa potilaiden oireista ja tuntemuksista voi johtua masennuksesta, johon lääkitys ei välttämättä ole paras tai ainakaan ainoa hoito. Tästä syystä lääkkeiden ja koko hoitosuunnitelman tarkistus voisi antaa tämän potilasryhmän hoitoon uusia suuntaviivoja.

Kotisairaanhoidon potilaat käyttivät lääkkeitä eniten. Kuitenkin myös kotipalvelun asiakkaista oli valtaosa lääkkeiden käyttäjiä. Merkittävää on erityisesti se, että kaikista lääkkeiden monikäyttäjistä, joita oli vajaa viidesosa kaikista potilaista, 40 % oli yksinomaan kotipalvelun asiakkaita. Saatujen tulosten perusteella tutkimukseen osallistuneiden yksiköiden olisi tärkeää keskustella kotisairaanhoitoon ja kotipalveluun sijoitettavien potilaiden valintakriteereistä ja tarvittaessa lisäkoulutuksella varmistaa, että työntekijöillä on riittävät tiedot lääkehoidosta. Myös lääkkeiden jakoa ja valvontaa koskevassa ohjeistuksessa tulisi ottaa huomioon, että kotipalvelun henkilöstö joutuu huolehtimaan runsaasti lääkkeitä käyttävistä asiakkaista. Kotipalveluhenkilöstön oikeuksista ja vastuusta potilaiden lääkitystä koskien ei kuitenkaan ole riittävästi keskusteltu. Säädöspohja ja toimintamallit tulisikin selvittää niin, että koko kotihoitohenkilöstö olisi siitä täysin tietoinen. Tämä selkiyttäisi yhteistyötä kotisairaanhoidon sekä kotipalvelun välillä ja auttaisi lääkäreitä kotihoitopotilaiden lääkityksen seurannassa ja hoidossa.

KIRJALLISUUTTA