Lihavuus yleistyy kaikissa teollistuneissa maissa ja kehitysmaiden kaupungeissa. Eräiden arvioiden mukaan Euroopan maissa lihavia on 10-20 % miehistä ja 10-25 % naisista (1). Suomalaisten lihavuutta on tutkittu väestötutkimuksilla 1960-luvulta lähtien. Jo tuolloin lihavuus oli Suomen aikuisväestössä kansainvälisesti katsoen yleistä. Vuonna 1997 työikäisistä miehistä 48 % ja naisista 32 % oli lievästi lihavia (painoindeksi BMI 25-29,9 kg/m2 ) ja 19 % miehistä ja naisista oli lihavia (BMI >= 30 kg/m2) (2).

Lihavuus on useiden työ- ja toimintakykyä huonontavien kroonisten sairauksien lisääntyneen esiintyvyyden taustalla (1,3,4). Monilla lihavilla on epänormaali insuliinintuotanto sekä hiilihydraattien, lipoproteiinien ja triglyseridien metabolia, insuliiniresistenssioireyhtymä. Se on sydän- ja verisuonitautien ja tyypin 2 diabeteksen vaaratekijä (1): molempien esiintyvyys lisääntyy painoindeksin kasvaessa (4). Lihavien henkilöiden suhteellinen riski sairastua aikuisiän diabetekseen on yli kolminkertainen ja riski sairastua sepelvaltimotautiin kaksin- tai kolminkertainen verrattuna muun väestön riskiin. Lihavuus on myös itsenäinen sydän- ja verisuonitautien vaaratekijä (5). Lisäksi lihavuus rajoittaa liikkumista ja lihavuudesta kärsivien psyykkiset ongelmat lisääntyvät lihavuuden myötä (4).

LIHAVUUDEN YHTEISKUNNALLISET KUSTANNUKSET

Lihavuudesta aiheutuvia yhteiskunnallisia kustannuksia on tutkittu vähän. Lähinnä on arvioitu lihavuudesta terveydenhuollolle koituvia suoria kustannuksia (6-13). Suomessa on lihavuudesta aiheutuvien pitkäaikaissairauksien hoidon arvioitu aiheuttavan noin 4-5 % terveydenhuollon kokonaismenoista (14). Eri maissa tehtyjen tutkimusten mukaan suorien kustannusten on arvioitu olevan 2-7 % terveydenhuollon menoista (1). Epäsuoria kustannuksia on tarkasteltu lähinnä työstä poissaolojen ja ennenaikaisten kuolemantapauksien aiheuttamana tuottavuuden menetyksenä (1).

Lihavuuteen liittyvät sairaudet aiheuttavat suomalaiselle yhteiskunnalle merkittäviä epäsuoria kustannuksia. Laajan suomalaisen tutkimuksen mukaan työkyvyttömyyttä oli lihavilla (BMI >= 30 kg/m2) naisilla noin 2,0 kertaa ja lihavilla miehillä 1,5 kertaa niin paljon kuin normaalipainoisilla (BMI < 22,5 kg/m2). Suurimpana työkyvyttömyyttä aiheuttavana sairausryhmänä olivat sydän- ja verisuonisairaudet sekä tuki- ja liikuntaelinsairaudet. Naisilla näiden sairauksien aiheuttamista työkyvyttömyyseläkkeistä neljäsosa johtuu liikapainoisuudesta (BMI > 25 kg/m2) ja miehillä jopa puolet (15). Ruotsissa lihavuuden aiheuttamien terveysmenojen arvioitiin muodostavan 7 % sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden aiheuttamista epäsuorista kokonaiskustannuksista (10).

Tutkimustulokset lihavuuden ja kuolleisuuden välisestä yhteydestä ovat ristiriitaisia. Osa tutkimuksista on osoittanut selvän asteittain kasvavan yhteyden liikapainon ja kuolleisuuden välillä kun taas osassa tutkimuksia yhteyttä ei ole raportoitu. Suomalaisessa tutkimuksessa liikapainon todettiin vaikuttavan vain vähäisessä määrin kuolleisuuteen (15). Lihavuuden vaikutusta kuolleisuuteen on monissa tutkimuksissa todennäköisesti aliarvioitu tutkimusasetelman puutteiden vuoksi (1).

Tässä raportoitavan tutkimuksen tavoitteena oli selvittää käytettävissä olevien tilasto- ja rekisteritietojen sekä aikaisempien tutkimusten perusteella lihavuudesta aiheutuvien terveysmenojen, erityisesti sairaala- ja lääkemenojen todennäköinen suuruusluokka Suomessa vuonna 1997. Tutkimuksessa ei analysoitu lihavuudesta johtuvista sairauspoissaoloista, työkyvyttömyydestä ja ennenaikaisista kuolemista aiheutuvia epäsuoria kustannuksia.

AINEISTOT JA MENETELMÄT

Lihavuudesta aiheutuvia terveysmenoja arvioitiin kolmella eri tavalla: syyosuusanalyysillä, monimuuttuja-analyysillä ja referenssianalyysillä. Näiden avulla pyrittiin saamaan kuva lihavuudesta aiheutuvien terveysmenojen suuruusluokasta.

Syyosuusanalyysi

Väestötasolla lihavuuden ja sairauksien välinen yhteys ilmaistaan usein syyosuutena. Syyosuus kertoo maksimiosuuden sairaudesta, joka voidaan lukea lihavuuden aiheuttamaksi olettaen, että muut lihavuuteen liittyvien sairauksien syyt jakautuvat tasaisesti lihavien ja normaalipainoisten kesken (16,17).

Lihavuuden syyosuus määräytyy lihavien suhteellisesta riskistä normaalipainoisiin nähden sekä lihavuuden yleisyydestä väestössä. Analyysissä käytetyt syyosuudet saatiin Levyn ym. tutkimuksesta (4,9). Lihavuudesta johtuvat tapaukset ja menot saatiin kertomalla diagnoosikohtaisten tapausten ja menojen kokonaismäärät sukupuolittain lihavuuden syyosuuksilla. Menot lihavaa kohti (erikseen BMI >= 28 kg/m2 ja BMI > 30 kg/m2) saatiin jakamalla lihavuudesta johtuvat kokonaismenot lihavien arvioidulla määrällä. Lihavien määrä arvioitiin terveydenhuollon väestötutkimuksesta saatujen lihavuuden yleisyyslukujen (18) ja Tilastokeskuksen väestötietojen (19) perusteella.

Syyosuusanalyysiin otettiin mukaan sairaudet, joiden on useissa tutkimuksissa osoitettu liittyvän läheisesti lihavuuteen. Sairaalamenojen tarkastelussa mukana ovat paksusuolisyöpä, rintasyöpä, lihavuus, tyypin 2 diabetes, hyperlipidemia, verenpainetauti, sydäninfarkti, rasitusrintakipu, aivohalvaus, laskimoveritulppa, sappikivitauti, kihti ja nivelrikko. Sairaalamenojen analysoinnissa tarvittavat meno-, käyttö- ja tilastotiedot saatiin Stakesin ylläpitämästä hoitoilmoitusrekisteristä.

Lihavuuteen liittyvästä lääkekulutuksesta oli saatavissa tietoja kroonisesta verenpainetaudista, diabeteksesta, rintasyövästä, kihdistä ja kolesterolilääkkeistä. Analyysiin tarvittavat tilastotiedot saatiin lääketilastosta (20) ja Kansaneläkelaitoksen tilastoista (21). Lääkkeiden hintoina käytettiin vähittäismyyntihintoja.

Avohoidosta ja yksityislääkärikäynneistä ei ollut saatavilla diagnoosikohtaisia tilastotietoja siksi ne jäivät pois syyosuusanalyysistä.

Monimuuttuja-analyysi

Monimuuttuja-analyysi perustui Rissasen (22) esittämiin arvioihin painoindeksin ja terveydenhuollon menojen välisestä suhteesta. Analyysi kattoi kaikki sairaala-, avohoito- ja lääkemenot sekä terveydenhuollon kokonaismenot kaikkien sairauksien osalta. Lihavuudesta aiheutuvia menoja tarkasteltiin erikseen kolmessa painoindeksin luokassa. Analyysi tehtiin erikseen lievästi lihavista (BMI 28-29,9 kg/m2), lihavista (BMI 30-33,9 kg/m2) ja liikalihavista (BMI 34-40 kg/m2). Lihavuudesta aiheutuva suhteellinen lisäkustannus normaalipainoiseen nähden saatiin Rissasen tutkimuksesta (22). Siinä terveyspalvelujen käyttöä ja terveysmenoja selitettiin lihavuuden lisäksi monilla muilla käyttöön ja menoihin vaikuttavilla sosioekonomisilla, elämäntapa- ja ympäristötekijöillä. Eri tekijöiden itsenäinen vaikutus terveysmenoihin saatiin vakioimalla muiden tekijöiden samanaikainen vaikutus tilastollisella monimuuttuja-analyysilla. Muut analyysissa tarvittavat tiedot saatiin terveydenhuollon väestötutkimuksen tilastotiedoista (18) sekä Tilastokeskuksen (19) ja Kansaneläkelaitoksen (21) julkaisuista.

Referenssianalyysi

Referenssianalyysissä käytettiin aikaisempia suomalaisia ja kansainvälisiä tutkimuksia ja arvioita lihavuuden aiheuttamista terveydenhuollon menoista. Eri tutkimuksissa (6-13) lihavuuden on arvioitu aiheuttavan 2-7 % kaikista terveydenhuollon menoista. Tutkimuksissa esitettyjen arvioiden vertailtavuutta vaikeuttaa, että niissä on käytetty erilaista lihavuuden määrittelyä, otettu mukaan erilaisia menoeriä sekä käytetty erilaisia epidemiologisia olettamuksia lihavuuden ja sairauksien välisestä suhteesta.

Aikaisemmissa tutkimuksissa saatua 2-7 %:n vaihteluväliä sovellettiin suoraan Suomen oloihin laskemalla lihavuudesta aiheutuvat terveysmenot yksinkertaisesti prosenttiosuuksina eri terveysmenoeristä. Menot lihavaa kohti arvioitiin samalla tavalla kuin syyosuusanalyysissä. Terveysmenoista arvioitiin sairaala- ja lääkemenot ja terveydenhuollon kokonaismenot. Analyysiin tarvittavat tilastotiedot saatiin Kansaneläkelaitoksen tilastotiedoista (21).

TULOKSET

Taulukossa 1 on esitetty analyysissä käytetyt lihavuuteen liittyvien sairauksien syyosuudet. Vuonna 1997 oli lihavuuden takia sairaalahoidossa runsaat 23 500 potilasta, joista 42 % miehiä ja 58 % naisia (taulukko 2). Suurin ryhmä eli 31 % oli sairaalahoidossa nivelrikon takia, 17 % aivohalvauksen, 16 % rasitusrintakivun ja 10 % tyypin 2 diabeteksen takia. Lihavuuden aiheuttamia hoitopäiviä kertyi vuodessa yhteensä noin 390 000, joista eniten liittyi aivohalvaukseen 51 %, tyypin 2 diabetekseen 13 % ja nivelrikkoon 12 %. Lihavuuden aiheuttamat hoitopäivät vastaavat 1 270 sairaansijan vuotuista käyttöä.

Lihavuudesta aiheutui vuonna 1997 yhteensä noin 410 miljoonan markan sairaalamenot (taulukko 3). Tästä miesten osuus oli 42 % ja naisten osuus 58 %. Lihavuudesta aiheutuvista menoista suurin erä eli 39 % syntyi aivohalvauksen hoidosta, nivelrikon hoidon osuus oli 16 %, rasitusrintakivun 16 % ja tyypin 2 diabetes 10 %. Sairaalahoidon menot potilasta kohti olivat keskimäärin noin 17 500 markkaa vuodessa. Potilasta kohti eniten menoja aiheuttivat aivohalvaus ja paksusuolisyöpä.

Lihavuudesta aiheutuvat lääkemenot (krooninen verenpainetauti, tyypin 2 diabetes, kolesterolilääkkeet, kihti ja rintasyöpä) olivat vuonna 1997 noin 230 miljoonaa markkaa (taulukko 3). Lääkehoidon menoista suurin osa eli 83 % johtui kroonisesta verenpainetaudista. Tyypin 2 diabeteksen osuus oli noin 9 %. Lihavaa potilasta kohden lääkemenot olivat noin 1 600 markkaa vuodessa.

Lihavuuden aiheuttamat lääke- ja sairaalamenot olivat vuonna 1997 yhteensä noin 640 miljoonaa markkaa. Yhtä lihavaa potilasta kohti menot olivat noin 19 100 markkaa vuodessa (taulukko 3).

Monimuuttuja-analyysin mukaan lievän lihavuuden aiheuttama ylipainolisä terveysmenoihin on 390 mk henkilöä kohti, lihavuuden 1 160 mk henkilöä kohti ja liikalihavuuden 2 540 mk henkilöä kohti vuodessa (taulukko 4).

Referenssianalyysissä tarkasteltiin kaikkia lihavuuden aiheuttamia terveysmenoja. Taulukossa 5 on arvioitu 2-7 %:n mukaan lihavuudesta aiheutuvan vuosittain noin 900-3 100 markan meno terveydenhuollossa yhtä lievästi lihavaa henkilöä kohti ja 1 600-5 500 markan meno yhtä lihavaa henkilöä kohti.

Taulukossa 6 on esitetty yhteenveto lihavuuden aiheuttamista terveysmenoista edellä esitettyjen analyysien mukaisesti arvioituna sekä menot lihavaa henkilöä kohti. Syyosuus- ja referenssianalyysi sisältävät vain osan sairauksista. Lihavuudesta aiheutuvat vuotuiset sairaala- ja lääkemenot ovat tämän analyysin mukaan 0,5-1,8 miljardia markkaa ja terveydenhuollon kokonaismenot 0,9-3,2 miljardia markkaa.

LIHAVUUDESTA AIHEUTUVAT TERVEYSMENOT

Lihavuudesta aiheutuvat vuotuiset terveysmenot olivat vuonna 1997 eri tavoin arvioituina 0,9-3,2 miljardia markkaa. Tämä on 1,4-7,0 % terveydenhuollon kokonaismenoista ja 2,3-7,0 % tarkastelun kohteena olleista sairaalahoidon ja lääkehoidon menoista (21). Lihavuudesta aiheutuu vuodessa noin 1 600-5 500 markan ylimääräinen meno terveydenhuollossa yhtä lihavaa henkilöä kohti.

Tupakoinnista aiheutuvat terveysmenot olivat samoihin aikoihin noin 0,9 miljardia markkaa, josta sairaala- ja lääkemenojen osuus oli 0,5 miljardia markkaa (23). Siten lihavuudesta aiheutuu selvästi suurempi taloudellinen rasite terveydenhuollolle kuin tupakoinnista. Lihavuudesta aiheutuvien sairauksien hoito sitoo vuosittain noin 1 270 sairaansijaa ympäri vuoden ja tupakoinnista aiheutuvien sairauksien hoito noin 810 sairaansijaa (23). Tupakoinnista johtuva runsas ennenaikainen kuolleisuus näyttää vähentävän tupakoivien elinaikaisia terveysmenoja tupakoimattomiin nähden (24). Tämä näkyy poikkileikkaustutkimuksessa verraten pieninä tupakoinnista johtuvina välittöminä terveysmenoina (23). Vaikka lihavuudesta näyttäisi koituvan tupakointia suuremmat kulut terveydenhuollolle, tämä ei muuta sitä, että tupakointi on edelleen tärkein ehkäistävissä oleva kansanterveysongelma.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin lihavuuden aiheuttamista terveysmenoista lähinnä vain sairaaloiden vuodeosastohoidon menoja ja lääkemenoja. Tarkastelussa ei analysoitu lihavuudesta aiheutuvien sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyden suoria tai epäsuoria kustannuksia. Näiden on arvioitu olevan yli kymmenkertaiset tässä arvioituihin kustannuksiin nähden (10). Siten on todennäköistä, että tässä arvioidut lihavuudesta aiheutuvat terveysmenot edustavat vain pientä osaa lihavuudesta yhteiskunnalle aiheutuvista todellisista kustannuksista.