Pohjanlahden rannikon suomenruotsalaiset säilyvät työkykyisinä

Suomen väestöä pidetään homogeenisena, sillä maassamme on vähän vähemmistöjä ja, ruotsinkielistä väestöä lukuun ottamatta, ne ovat kooltaan pieniä. Väestöstä 6 % puhuu äidinkielenään ruotsia. Suomenruotsalaisen vähemmistön ja eritoten miesten terveys poikkeaa valtaväestön terveydestä siinä määrin, että asiasta on herännyt keskustelua (1,2,3,4). Toistaiseksi ei tiedetä, millaisia suomenruotsalaisen (mies)väestön terveyden suojatekijät ovat luonteeltaan ja vaikutuksiltaan. Seuraavassa esittelemme kielivähemmistön ja -enemmistön terveys-, työkyvyttömyys- ja kuolleisuuseroja sekä työkyvyttömyyden alueellisia eroja Pohjanlahden rannikkokunnissa.

KIELIRYHMIEN TERVEYSEROJA

Monipuolisimmat analyysit kieliryhmien terveyseroista ovat käänteisiä, eli ne perustuvat miesten kuolleisuuden aluevaihteluun (4,5,6,7,8). Kuolleisuuden alue-eroissa huomio kiinnittyy Pohjanmaan rannikon Vaasan keskussairaalapiirin väestöön. Pohjanmaan rannikon suomenruotsalaisen väestön hyvä terveys näkyy esimerkiksi kuntarajat sisältävissä teemakartoissa (1,9).

Kunnittaisia väestön kuolleisuuden ja elinajan tilastoeroja on jossain määrin kommentoitu (6,8,9,10,11). Finnäsin (12) läänittäiset analyysit osoittavat, että ruotsinkieliset elävät kauemmin kuin samalla alueella asuvat suomenkieliset. Perusteellista väestöjä vertailevaa tutkimusta ei ole vielä tehty, vaikka Pohjanmaan rannikkokuntien ruotsinkielisen väestön terveys on sairastavuuden ja kuolleisuuden perusteella merkitsevästi parempi kuin suomenkielisen väestön, olivatpa vertailukohteena Pohjanmaan rannikon tai sisämaan suomenkieliset lähikunnat (1,2,3).

Pohjanlahden rannikon ruotsinkieliset miehet alittavat merkitsevästi valtakunnallisen sepelvaltimotautikuolleisuuden indeksin (13). Rannikkokuntien asukkaat tekevät myös vähemmän itsemurhia kuin sisäsuomalaiset (10). Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa tapaturma- ja väkivaltakuolemat ovat merkitsevästi harvinaisempia kuin Sisä-Suomessa (6,7). Vaasan sairaanhoitopiirin väestön odotettavissa oleva aktiiviaika, joka tarkoittaa muuta kuin eläkkeellä vietettyä elinaikaa (14), on merkitsevästi pitempi kuin sisämaassa asuvilla (9).

Myös Turunmaan saariston suomenruotsalaisten kuntien asukkaiden kuolleisuutta sydän- ja verenkiertotauteihin on tarkasteltu. Miesten sydän- ja verenkiertotautikuolleisuus oli Turunmaan suomenruotsalaisissa kunnissa pienempi kuin koko maassa. Naisten kuolleisuudesta ei voitu tehdä varmoja päätelmiä, sillä tapauksia oli liian vähän (15).

ALUEELLISTEN TERVEYSEROJEN SELITTÄMINEN

Perinteisten (miesten) sydän- ja verisuonitautien haittatekijöiden, kuten veren kolesterolipitoisuuksien, alkoholin kulutuksen, tupakoinnin ja verenpaineen, avulla ei kyetä selittämään kuolleisuuden itä-länsieroa Suomessa (5,7,16). Oletettavasti niiden avulla ei pystytä selittämään myöskään rannikon ruotsinkielisen ja suomenkielisen miesväestön terveyseroja. Esimerkiksi alkoholinkulutuksen suhteen suomenruotsalaiset eivät näytä poikkeavan muusta väestöstä (17). Ruotsinkieliset nuoret kokevat terveytensä merkitsevästi paremmaksi kuin suomenkieliset, vaikka he käyttävät merkitsevästi enemmän alkoholia ja tupakoivat (18).

Varhaisia muuttoliikkeitä (19) ja perinnöllisyyden merkitystä väestön terveyden (ja kuolleisuuden) erojen aiheuttajina on pohdittu ja ehdotettu erojen selittäjiksi (4,8), mutta Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkieliset ovat perimältään sekoittuneet vuosisatoja sitten (3,19,20,21).

Myöskään merkittäviä sosioekonomisia eroja ei Pohjanmaan ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä ole. Ruotsinkielisissä kunnissa asuva väestö on monien talousarviointien mukaan jopa köyhempää kuin lähikuntien suomenkielinen väestö (3,22), joskin työttömyyttä on Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikolla vähemmän kuin muualla Suomessa (23).

Ravintotekijät tulevat helposti mieleen, sillä meren rannikolla arvellaan syötävän kalaa. Ravinnon laadullisia tai suhteellisia eroja rannikon ja sisämaan (mies)väestön ruokapöydissä ei tunneta. "Kalateoria" ei vaikuta uskottavalta sydänkuolleisuuden valossa, sillä samalla rannikolla samaa kalaa syövät suomenkieliset kuolevat nuorempina. Esimerkiksi Perämeren suomenkielisten rannikkokuntien miesten standardisoitu sydänkuolleisuus on korkea, vaikka he asuttavat samaa rannikkoa kuin vanhoiksi elävät ruotsinkieliset miehet (8).

Vaasan läänin suomenkielisten indeksilukuun (100) verrattuna ruotsinkielisten tapaturmasuhde oli selvästi pienempi, 62 (tapaturmat 1 000 työntekijää kohti). Työolosuhteet, ammatit, luonnonolot ja raportointi eivät eroa kieliryhmien välillä (24). Tutkijat pyrkivät selittämään tapaturmien kieliryhmäeroa suomenruotsalaisten läheisillä suhteilla Ruotsiin, jossa kuolemaan johtaneita työtapaturmia sattuukin paljon vähemmän kuin Suomessa (2,9 vs 4,2/100 000 työntekijää kohti). Toisena selityksenä tutkijat tar- joavat Frode Stömnesin kehittämää kognitiivista kieliteoriaa (24). Sen mukaan kieli ohjaa mentaalisten mallien muodostumista. Ruotsin kielen psykolingvistinen malli soveltuisi paremmin kuin suomen kieli liiketapahtuminen esittämiseen (25).

Kieli on enemmän kuin kommunikointiväline, mutta kielen psykolingvistinen teoria ei sovellu esimerkiksi itsemurhien esiintymisen eron selittämiseen. Kieli identifioi sitä puhuvan väestön vähemmistöksi, jolla on oma tapansa jäsentää maailmaansa ja ihmissuhteitaan. Nämä toistaiseksi tuntemattomat "tavat" selittänevät terveys- ja kuolleisuuseroja (1,2,3).

Sairastavuuden ohella yhteiskunnalliset muutokset ja erityisesti valtakunnan taloudellinen tilanne vaikuttavat työkyvyttömyyteen (26). Alueellisia eroja syntyy kuntien elinkeino- ja ammattirakenteen, luonnontalouden ja kuntatyypin erilaisuudesta. Suomessa vaihtelu on erityisen suuri pohjois-etelä- ja itä-länsiakseleilla, mutta työkyvyttömyyden pienalue-eroja on tutkittu vähän. Niitä on osoitettu mielenterveyden häiriöiden (27) ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien (28,29) aiheuttamassa työkyvyttömyydessä sekä aktiiviaikatutkimuksessa (9).

Koska olettamuksemme mukaan ruotsinkieliseen väestöön kuuluminen - ja mahdollisesti meren läheisyys - edistävät terveyttä ja pidentävät ikää, Vaasan läänin rannikkokuntien ja mannerkuntien väestöjä verrattiin esitutkimuksessa. Kelan kuntakohtaiset kuolleisuus-, työkyvyttömyys- ja lääketilastot 1980-luvun loppupuolelta muodostivat esitutkimuksen tausta-aineiston (Klaukka, henkilökohtainen tiedonanto). Tulokset osoittivat, että terveimmät, työkykyisimmät ja pitkäikäisimmät ihmiset asuvat suomenruotsalaisissa kunnissa, joilla on eniten meren rantaviivaa. Lähes 25 %:n kuolleisuusindeksin ero löytyi rannikko- ja mannerkuntien välillä Vaasan läänissä (1).

TUTKIMUKSEN TARKOITUS

Eläkkeelle siirtymisen myöhentäminen on suomalaisen eläkepolitiikan tavoitteena 1990-luvulla. Suomalaisten eläkkeellesiirtymisikää pidetään EU-vertailuissa matalana. Väitettä toistetaan tiedotusvälineissä ja virallisissa pohdinnoissa, mutta Suomen ja EU:n ero syntyy tilastoinnin eroista (30). Skandinavian maihin verrattuna suomalaiset kuitenkin siirtyvät eläkkeelle liian varhain. Koska Pohjanlahden ruotsinkielisen väestön terveys-, sairastavuus- ja kuolleisuustilastot muistuttavat enemmän Ruotsin kuin suomenkielisen Suomen väestön tilastoja, on syytä epäillä väestö- ja alue-eron esiintyvän myös aktiiviajassa, työkyvyttömyyseläkeajassa ja työkyvyttömyyseläkkeiden määrissä. Sosiaaliturvan oikeudenmukaisuuden ja demokratian toteutumisen kannalta työkyvyttömyyden alue-erojen taustojen selvittäminen ja erojen tasoittaminen (myönteiseen suuntaan) on tärkeä yhteiskunnallinen tavoite. Suomen ruotsinkielisen miesväestön työkykyisyys olisi suomenkielisen väestön osalta hyvä tavoite.

Pohjanmaan rannikon ruotsinkielisten miesten terveys on useilla tavoilla arvioituna parempi kuin lähialueiden suomenkielisten miesten. Sosiaaliturvan kehittämisen kannalta on tärkeää selvittää, esiintyykö ruotsinkielisen väestön keskuudessa myös vähemmän työkyvyttömyyttä ja miten se ilmenee. Tutkimuksemme tarkoituksena on selvittää, eroaako Suomen ruotsinkielisen vähemmistön eläkkeelle siirtyminen suomenkielisten tilanteesta samalla maantieteellisellä alueella. Tutkimuksessamme verrataan Pohjanlahden rannikon kaksikielisten ja suomenkielisten kuntien asukkaiden työkyvyttömyyden esiintyvyyttä ja aktiivi- ja työkyvyttömyysaikaa. Tarkastelemme erityisesti miehiä, sillä naisten kieliryhmittäiset terveyserot eivät ole yhtä kiistattomat kuin miesten.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Kelan kaikki eläkejärjestelmät kattavasta tilastosta poimittiin 1990-luvulla kunkin vuoden lopussa työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneet miehet ja naiset seuraavista kunnista: suomenruotsalaiset Kaskinen, Kokkola, Korsnäs, Kristiinankaupunki, Kruunupyy, Luoto, Maalahti, Maksamaa, Mustasaari, Närpiö, Oravainen, Pietarsaari, Pedersöre, Uusikaarlepyy, Vaasa ja Vöyri ja suomenkieliset Eurajoki, Kustavi, Luvia, Merikarvia, Pori, Pyhäranta. Rauma, Taivassalo ja Uusikaupunki (kuva 1).

Elämäntapojen, elämänhallinnan tai ruumiillisen ja henkisen rasituksen (stressin) tasoa ei tässä tutkimuksessa mitattu, mutta stressin mahdollista vaikutusta työkyvyttömyyslukuihin selvitettiin epäsuorasti lääketieteellisistä diagnooseista (31). Taudeista koottiin diagnoosiryhmiksi sydän- ja verenkiertoelinten sairaudet (390-459), mielenterveyden häiriöt (290-319), tuki- ja liikuntaelinten sairaudet (710-739) ja vammat (800-999). Vertailun vuoksi tarkasteltiin hengityselinten tauteja (460-519) ja ihotauteja (680-709), jotka eivät yhtä selkeästi kuin muut tarkastellut taudit liity psykososiaalisiin tekijöihin. Kokonaiskuolleisuus saatiin vuoden 1994 tilastoista. Kunnallistilastoja käytettiin kuntien elinkeinorakenteen ja demografisten seikkojen tarkistamisessa (32).

Koska tavanomaiset vertailuindeksit, joissa aluetta verrataan koko maahan (= 100), eivät ole riittävän havainnollisia työkyvyn kuvaamiseen, laskimme myös odotettavissa olevan aktiiviajan ja eläkkeellä vietetyn ajan Kelan tuoreimmasta, vuoden 1995 tilastokannasta. Aktiiviaika kuvaa ihmisen työssäoloaikaa, kun kuoleman ja eläkkeelle siirtymisen hetki on otettu huomioon lyhentävinä tekijöinä. Aktiiviaika ja eläkeaika laskettiin Hytin mallin (14,30) mukaisesti 16 ikävuodesta 65 ikävuoteen saakka (maksimi 49 v). Eläkkeelle siirtymistä kuvaavat tiedot ikäryhmiteltiin sukupuolen mukaan. Tilastomatemaattisia vertailuja ei tehty, sillä koko alueen aikuisväestö sisältyi analyysiin.

TULOKSET

Pohjanlahden rannikon ruotsinkielisten kuntien joukossa on kaupunkeja, joissa suomi on väestön valtakieli. Vuonna 1995 ruotsinkielisten osuus 16-64-vuotiaasta väestöstä suomenruotsalaisissa kunnissa oli 52,7 % ja suomenkielisissä kunnissa 0,005 %. Pedersören kunta (ent. Pietarsaaren maalaiskunta) ja Mustasaari, joka liittyy läheisesti Vaasaan, on luokiteltu kaupunkikuntien joukkoon. Kuntaliitosten seurauksena (Uusikaupunki ja Kalanti, Rauma ja Rauman maalaiskunta) vastaavia kaupunkimaisia kuntia ei esiinny tutkimusalueen suomenkielisellä seudulla. Asukasluvultaan pieniä maalaiskuntia ja suuria kaupunkikuntia esiintyy kummallakin tutkimusalueella samassa suhteessa. Alle 3 000 asukkaan kuntia olivat vuoden 1994 tilastoissa suomenruotsalaisista kunnista Kaskinen (1 651), Maksamaa (1 163), Korsnäs (2 305), Oravainen (2 456) ja suomenkielisistä Kustavi (1 074), Pyhäranta (2 416) ja Taivassalo (1 886). Maalaiskunnissa asuvien osuus on suomenruotsalaisella seudulla 15,5 % ja suomenkielisellä seudulla 14,4 %.

Lukion, ammatillisen oppilaitoksen tai korkeakoulun loppututkintoon johtaneen, vähintään 400 tuntia kestäneen koulutuksen suorittaneita oli vuonna 1993 (32) Pohjanlahden rannikon suomenruotsalaisissa kunnissa 40,3 % ja suomenkielisissä kunnissa 40,9 % väestöstä.

Työttömyysaste vaihteli suomenruotsalaisella alueella Närpiön 8,7 %:sta Kokkolan 23,6 %:iin (seuraavana Pietarsaari 19,1 %) ja suomenkielisellä alueella Taivassalon 12,2 %:sta Porin 25,5 %:iin (seuraavana Rauma 24,3 %). Työttömyysaste oli vuonna 1994 suomenkielisellä alueella selvästi korkeampi kuin ruotsinkielisellä alueella. Ruotsinkielisten kuntien vakavaraisuusaste (velkaa asukasta kohti) vuonna 1994 oli parempi kuin suomenkielisten kuntien. Ruotsinkielisten kuntien joukossa oli muutamia velkaisia kuntia, mutta Kokkolaa ja Pietarsaarta lukuun ottamatta muut asukasmäärältään yli 10 000 asukkaan kunnat olivat velattomien kuntien joukossa. Suomenkielisen alueen suuret kaupungit olivat velkaisia (32).

Suomenruotsalaisen alueen 16 vuotta täyttäneestä väestöstä työkyvyttömyyseläke myönnettiin 1990-luvulla vuosittain miehistä 5,0 %:lle ja naisista 4,2 %:lle. Suomenkielisen alueen vastaavat osuudet olivat 5,5 % ja 4,6 % (taulukko 1). Kun lukuja verrataan koko Suomen tilanteeseen (= 100) vuonna 1995, suomenruotsalaisen alueen miesten työkyvyttömyysindeksi oli 80,4 ja naisten 88,4 ja suomenkielisen väestön indeksit olivat 91,7 ja 99,3 (taulukko 2).

Työttömyyseläke myönnettiin 1990-luvulla vuosittain suomenruotsalaisen alueen miehistä 1,1 %:lle ja naisista 1,3 %:lle, suomenkielisen alueen miehistä 1,7 %:lle ja naisista 1,8 %:lle (taulukko 1). Suomenruotsalaisten miesten työttömyyseläkeindeksiluku koko Suomen tilanteeseen nähden oli 101,3 ja naisten 117,2 ja suomenkielisten kuntien miesten 144,4 ja naisten 152,8 (taulukko 2).

Työkyvyttömyys-, työttömyys- ja varhaiseläkkeelle siirtyminen oli tämän vuosikymmenen alkupuolella suomenruotsalaisissa kunnissa harvinaisempaa kuin suomenkielisissä kunnissa, sekä mies- että naisväestössä (taulukko 1). Tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirryttiin ruotsinkielisellä alueella merkitsevästi vähemmän kuin suomenkielisellä alueella. Sen sijaan verenkiertoelimistön tautien aiheuttama työkyvyttömyys näyttää olevan hieman yleisempää suomenruotsalaisten kuin suomenkielisten kuntien väestöissä. Vammojen ja tapaturmien aiheuttamia työkyvyttömyyseläkkeitä myönnettiin suomenkielisissä kunnissa enemmän kuin ruotsinkielissä. Mielenterveyshäiriöiden vuoksi myönnetyissä työkyvyttömyyseläkkeissä ei ole eroa alueen tai sukupuolen mukaan.

Ikäryhmittäinen tarkastelu ei sanottavasti muuta ruotsin- ja suomenkielisten kuntien väestöjen eläkkeellesiirtymisestä syntynyttä kokonaiskuvaa (taulukot 3 ja 4). 30-54-vuotiailla alueelliset erot näkyvät leimallisesti verenkiertoelinten tautien, tuki- ja liikuntaelinsairauksien ja vammojen aiheuttamassa työkyvyttömyydessä, vaikka mielenterveyden häiriöt eläkeperusteena kaventavat työkyvyttömyyseläkkeiden kokonaiseroa. Tässä ikäryhmässä ruotsinkielisten kuntien miesten kuolleisuus on pienempi kuin suomenkielisten, mutta naisilla tällaista eroa ei ole (taulukko 3). Ruotsinkielisen alueen 55-59-vuotiaista miehistä on työkyvyttömyyseläkkeellä 18,2 % ja naisista 16,1 %, kun suomenkielisissä kunnissa vastaavat osuudet ovat 20,3 % ja 16,1 % (taulukko 4).

Vuonna 1995 työkyvyttömyys-, työttömyys- ja varhaiseläkkeitä myönnettiin ruotsinkielisissä kunnissa asuville vähemmän kuin suomenkielisissä kunnissa asuville, mutta tämän alueen suomenkielisissäkin kunnissa suhteellisesti vähemmän kuin koko Suomessa (taulukko 2). Erot ovat selvät etenkin miehillä tuki- ja liikuntaelinsairauksien sekä vammojen vuoksi myönnetyissä eläkkeissä. Hengityselinten tautien takia työkyvyttömyyseläkkeelle joutuminen on ruotsinkielisillä alueilla yleisempää kuin suomenkielisillä, mutta eläkkeelle siirtymisen alueellista kokonaiseroa se ei muuta.

Elinaika, aktiiviaika ja työkyvyttömyysaika 16 ikävuodesta 65 ikävuoteen laskettiin miehille ja naisille erikseen (maksimi 49 vuotta). Vuonna 1995 suomenruotsalaisen alueen 16-vuotiaiden miesten odotettavissa oleva elinaika oli 46,78 vuotta, aktiiviaika 41,06 vuotta ja työkyvyttömyysaika 5,71 vuotta. Suomenkielisen alueen miehillä vastaavat odoteajat olivat 45,88 vuotta, 39,04 vuotta ja 6,84 vuotta (kuva 2). Jälkimmäiset luvut olivat lähes samat kuin koko maassa (45,75 v, 39,04 v ja 6,71 v). Suomenruotsalaisen alueen 16-vuotiaiden naisten odotettavissa oleva elinaika oli 47,99 vuotta, aktiiviaika 42,65 vuotta ja työkyvyttömyysaika 5,34 vuotta (kuva 3). Suomenkielisen alueen naisten vastaavat odoteajat olivat 47,79 vuotta, 6,15 vuotta ja 41,64 vuotta, ja nekin ovat lähellä koko maan lukuja (47,81 v, 5,77 v ja 42,05 v).

Vöyrissä ja Närpiössä 16-vuotiaiden miesten odotettavissa oleva aktiiviaika ylitti 43 vuotta, mihin yksikään suomenkielisen alueen kunta ei yltänyt. Suomenruotsalaisen alueen kunnista vain Kokkolassa aktiiviajan odote oli vähemmän kuin 40 vuotta. Suomenkielisen alueen kaupungeista Porissa ja Raumalla miesten odotettavissa oleva aktiiviaika oli vähemmän kuin 39 vuotta ja Uudessakaupungissa vähemmän kuin 40 vuotta. Vöyrissä miesten aktiiviajan odote oli pisin (48,1 v) ja Porissa lyhin (45,7 v) (kuva 2).

POHDINTA

Pohjanlahden rannikon suomenruotsalaiset miehet siirtyvät siis työkyvyttömyyseläkkeelle, yksilölliselle varhaiseläkkeelle ja työttömyyseläkkeelle merkitsevästi vähemmän kuin saman rannikon suomenkieliset. Ero säilyy samanlaisena koko 1990-luvun ajan. Miesten odotettavissa oleva aktiiviaika on suomenruotsalaisella alueella keskimäärin 2 vuotta pitempi kuin suomenkielisellä alueella, ja parhaimman ja huonoimman asuinkunnan miehillä ero on 5 vuotta. Tutkimuksemme ei perustu kielikoodiin, mutta oletamme, että ero olisi vielä suurempi ruotsinkielisten hyväksi. Yksittäisten kuntien väliset erot viittaavat porrastukseen, jossa kielieron suuruus heijastuu työkyvyttömyydessä. Aktiiviajan jakautuminen osoittaa selvästi, kuinka 16-vuotiaana odotettavissa oleva aktiiviaika on sitä pitempi, mitä enemmän ruotsinkielistä väestöä kunnassa asuu. Aktiiviaika Vöyrissä, Närpiössä ja Korsnäsissa, joissa ruotsinkielisiä on yli 80 % väestöstä, on pisin. Sitä pitempi se on vain Ahvenanmaan Getassa (9). Kokkolassa, Vaasassa ja Kaskisissa, joissa vajaa neljännes asukkaista on ruotsinkielisiä, se on lyhyempi, mutta kaikkein lyhin se on suomenkielisissä kaupunkikunnissa Porissa ja Raumalla. Samansuuntainen ero näkyy työttömyysasteessa: työttömyysaste on suomenkielisissä kunnissa korkeampi kuin suomenruotsalaisissa. Kielikoodiin perustuvat uudet laskelmamme osoittavat, että samalla alueella elävät suomenruotsalaiset ovat selvästi työkykyisempiä ja elävät pitempään kuin suomenkieliset (Hyyppä ja Mäki, julkaisematon havainto).

Kaupunki- ja maalaiskuntien asukkaiden työttömyys- ja aktiiviaikaodotteen erot ovat suurimmat suomenkielisissä kunnissa. Maaseutukuntien väestöjen osuudet tarkastelun kohdealueilla ovat yhtä suuret. Aktiiviajan odotteen jakauma noudattelee kaupunki-maaseutueroa suomenkielisissä kunnissa, mutta ei suomenruotsalaisella alueella. Kaupunkimaisimmat ja teollistuneimmat kunnat Pori ja Rauma sijoittuvat huonoimpaan päähän järjestysasteikolla, pien- ja keskisuuren teollisuuden hallitsemat Eurajoki, Merikarvia ja Luvia ovat parempia, ja pienviljely-kalastuskunnat Taivassalo ja Kustavi parhaita. Suomenruotsalaisista kunnista Vaasassa (kaupunkimainen ja teollistunut) aktiiviaika on pitempi kuin Luodossa (pienviljely- ja kalastuskunta), mutta paljon lyhyempi kuin Närpiössä (PK-kunta).

Suomenruotsalaisten kuntien naisten työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen on vähäisempää ja aktiiviaika keskimäärin vuoden pitempi kuin suomenkielisissä kunnissa. Erot eivät ole yhtä suuret kuin miehillä, mutta merkittävät. Ruotsinkieliset ja suomenkieliset naiset sairastavat lähes yhtä paljon, eikä kuolleisuudessakaan ole suurta eroa (5,6,7,8). Tätä taustaa vasten työkyvyttömyystilastoissa näkyvä ero olisi yllättävä, mutta kielikoodiin perustuva vertailu osoittaa naisillakin huomattavan aktiiviajan eron (Hyyppä ja Mäki, julkaisematon havainto).

Ikäluokkien tarkastelu osoittaa, että ruotsinkielisten ja suomenkielisten alueiden miesten (ja naisten) työkyvyttömyyden ero kasvaa lähestyttäessä vanhuuseläkeikää. 55-59-vuotiaat suomenkielisen rannikon miehet päätyvät varhaiseläkkeelle 1,5 kertaa niin usein kuin pohjoisempana asuvat suomenruotsalaiset miehet. Heitä on 2 prosenttiyksikköä enemmän työkyvyttömyyseläkkeellä, vaikka mielenterveys- ja verenkiertoperäisten häiriöiden vuoksi siirrytään eläkkeelle ruotsinkielisellä alueella enemmän kuin suomenkielisellä. Ennen 55. ikävuotta miesten työkyvyttömyyden alue-ero on vain 0,3 prosenttiyksikköä.

Työkyvyttömyyseläkkeelle joutuminen on yksilön, asuinalueen elinkeinoelämän ja koko yhteiskunnan ongelma. Eläkkeelle siirtymistä jarruttavat (ja vauhdittavat) tekijät heijastuvat alueellisina eroina työkyvyttömyystilastoissa, mutta eivät paljastu ilman jatkotutkimuksia. Pitkään aktiivisessa työelämässä toimiva antaa suuremman panoksen alueensa hyväksi kuin henkilö, joka joutuu nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle. Työkyvyttömyyden aluevaihtelu voidaankin ilmaista työpanosmenetyksinä laskemalla se yhteiskunnalle koituneista kustannuksista henkilöä kohti. Vuoden 1991 tulotason mukaan Ahvenanmaan, Vaasan (ja Uudenmaan) sairaanhoitopiireissä yhteiskunnan taloudelliset menetykset olivat pienimmät (9). Tuloksemme osoittavat, että tilanne on säilynyt ennallaan.

Mikä pitää Pohjanlahden rannikon suomenruotsalaiset miehet muita pitempään työkykyisinä? Tutkimuksemme ei anna vastausta tärkeimpään kysymykseen, mutta viitteitä saadaan tarkastelemalla, mitkä lääketieteelliset ongelmat johtavat työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien perusteella työkyvyttömyyseläkkeitä on myönnetty koko 1990-luvun ajan huomattavasti enemmän suomenkielisellä kuin suomenruotsalaisella alueella. Kun vertailukohteena on koko Suomi (= 100), Pohjanlahden rannikon suomenkielisissä kunnissa tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi eläkkeellä on väkeä hieman keskimääräistä enemmän (108) ja suomenruotsalaisissa neljänneksen vähemmän (78); suomenkielisten kuntien miehillä indeksiluku on 103 ja ruotsinkielisten kuntien miehillä 73, naisilla vastaavasti 112 ja 83. Vaikka vammautuminen on työkyvyttömyyden aiheuttajana 4-10 kertaa vähäisempi tekijä kuin tuki- ja liikuntaelinsairaudet, sekin erottelee ruotsinkieliset suomenkielisistä: indeksiluku 111 vs 76, miehillä 100 vs 78, naisilla 142 vs 70. Naisten vammoista ja tapaturmista johtuvat työkyvyttömyyseläkkeet ovat kokonaismääriltään marginaalisia, mutta alue-ero on suuri. Sitä paitsi ero saattaa heijastella suomenkielisten miesten tapaturmahakuista käyttäytymistä, sillä Suomessa miehet aiheuttavat naisille vammoja. Kokonaisuudessaan tuloksemme vahvistavat aikaisempia havaintoja TULES-työkyvyttömyyden alue-eroista (29) ja työtapaturma-alttiuden kielieroista (24).

Laajasti otaksutaan, että verenkiertoelinten tauteihin sairastumiseen liittyy psykososiaalisia ja kulttuuritekijöitä. Miesten sepelvaltimotautisairastuvuudessa (13) ja verenkiertohäiriökuolleisuudessa (7,8) on selvä alue-ero ruotsinkielisten hyväksi. Samansuuntaista eroa ei havaittu verenkiertohäiriöiden takia työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä. Tämä selittynee siten, että verenkiertohäiriöiden vaikutus näkyy selvästi vasta vanhuuseläkeiän saavuttaneessa väestössä, jota työkyvyttömyystutkimus ei kata. Jos pitäydytään työikäisessä väestössä, vaaka kallistuu hivenen suomenkieliselle puolelle sekä miesten että naisten keskuudessa. Toinen mahdollisuus on, että suomenkieliset laimentavat suomenruotsalaisen alueen kuntatilastoja huonoon suuntaan.

Mielenterveyden häiriön perusteella työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneitä on kummallakin tutkimusalueella enemmän kuin tuki- ja liikuntaelinsairauksien vuoksi työkyvyttömiä. Vaikka mielenterveyshäiriöiden takia ruotsinkielisen alueen väestöä siirtyy työkyvyttömyyseläkkeelle hieman enemmän kuin suomenkielisen alueen väkeä, se ei muuta työkyvyttömyyden kokonaislukuja missään tutkitussa ikäkohortissa. Hengityselintauteja ja ihotauteja tilastoimalla pyrittiin vertailemaan psykososiaalisten tekijöiden mahdollista vaikutusta olettaen, että hengityselintaudit ja ihotaudit eivät liity psykososiaalisiin tekijöihin samassa määrin kuin tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveyshäiriöt ja sydän- ja verisuonisairaudet sekä vammat (väkivalta). Hengityselintaudeissa tilastot olivat myönteisiä suomenkielisten kuntien asukkaille, mutta ihotautitilastot päinvastoin. Kummassakin tautiryhmässä on melko vähän tapauksia alue-erojen tarkastelemiseksi.

Valkonen on useissa artikkeleissaan osoittanut, että ylempien toimihenkilöiden elinajan odote on Suomessa noin 6 vuotta pitempi kuin työläisten (33). Tässä tutkimuksessa käytössämme oli tutkinnon suorittaneista kunnalliset tilastot, jotka osoittivat koulutussuhteen aivan samaksi tarkastelun kohteena olevilla alueilla. Näin ollen koulutusero ei selitä työkyvyttömyyden alue-eroja.

Tutkimuksessamme pyritään yhdenmukaistamaan muitakin tavanomaisia väestötutkimuksissa käytettyjä terveyden haittatekijöitä. Alueiden maantieteellinen etäisyys on lyhimmillään 1 km ja pisimmillään 300 km, mutta meren ranta on sama (1). Alueiden luonnonolot ja kuntien elinkeinorakenne ovat samanlaiset. Ravinto- ja kulutustottumukset lienevät samanlaiset (1). Aikuisväestön alkoholinkulutuksessa ei esiinny eroa (17). Ruotsinkieliset nuoret tosin käyttävät alkoholia ja polttavat tupakkaa enemmän kuin suomenkieliset, ja sen perusteella heidän olettaisi voivan suomenkielisiä huonommin, mutta itse he ilmoittavat päinvastoin voivansa hyvin, paremmin kuin suomenkieliset nuoret (18). Verenpaine-eroista ei ole tutkimuksia. Kohdealueiden kaupunki-maaseutusuhde on sama, mutta suomenkielisellä alueella on enemmän työttömyyttä. Alueilla asuvan väestön geeniperimä saattaa olla erilainen, mutta vain samanlaisuutta tukevia tutkimuksia on käytettävissä (19,20,21). Ilman tilastoja, vuosikymmeniä jatkuneen osallistuvan havainnointimme perusteella väitämme, että vertailualueet eivät eroa maantieteellisten, sosioekonomisten, ammatillisten tai muiden väestötieteellisten seikkojen suhteen.

Koska alue-ero elinajassa, aktiiviajassa ja työkyvyttömyydessä säilyy, vaikka tavanomaiset terveyseroja aiheuttavat haittatekijät otetaan huo- mioon, kielivähemmistön sosiaaliset, kulttuuriset ja ihmissuhteisiin liittyvät tekijät työntyvät esille entistä voimakkaammin (34). Kyse näyttää olevan kielivähemmistön terveyttä ja työkykyä tukevasta elämäntavasta (2). Neil Pearce toteaakin postmodernia epidemiologiaa esittelevässä artikkelissaan: "Jokaisella väestöryhmällä on oma historiansa, kulttuurinsa, organisaationsa ja taloudellinen ja sosiaalinen rakenteensa, jotka vaikuttavat siihen, miten ja miksi ihmiset ovat altistuneita tietyille tekijöille" (35). Lopullisen selityksen löytäminen vaatii väestön perusteellisia kulttuuriantropologisia selvityksiä, osallistuvaa havainnointia ja laajoja haastattelututkimuksia.

KIRJALLISUUTTA