Sepelvaltimotautikohtausten sairaalahoidot 1980-luvulla

FINMONICA-tutkimusten tuloksia II

Sepelvaltimotautikuolleisuus on Suomessa vähentynyt voimakkaimmin keski-ikäisessä väestössä, erityisesti sen nuorimmissa ikäryhmissä (1). Sydäninfarktien ilmaantuvuus väheni 1970-luvulla lähes samansuuntaisesti sepelvaltimotautikuolleisuuden kanssa, mikä todettiin sekä sydäninfarktirekistereihin (2,3,4) että sairaaloiden poistoilmoitusrekisteriin perustuvissa tutkimuksissa (5,6). FINMONICA-projektin sydäninfarktirekisteriin perustuvat tulokset (7), joita selostettiin aiemmin tässä artikkelisarjassa, osoittavat että 1980-luvulla sepelvaltimotautikuolleisuus on pienentynyt voimakkaammin kuin sydäninfarktien ilmaantuvuus.

Vuodesta 1967 alkaen toimineeseen lääkintöhallituksen, nyttemmin sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen pitämään sairaaloiden poistoilmoitusrekisteriin kootaan hoidonpäättämistiedot kaikista yleissairaaloissa, tuberkuloosisairaaloissa, mielisairaaloissa sekä laitossairaaloiden ja terveyskeskusten vuodeosastoilla hoidetuista potilaista. Rekisterin tiedoston avulla on aiemmin arvioitu sepelvaltimotaudin ja sairaalahoitoa vaatineen sydäninfarktin ilmaantuvuutta ja ennustetta (5,6,8). Siitä voidaan myös selvittää tietyn sairauden aiheuttamaa kuormitusta sairaanhoitojärjestelmälle.

Tässä FINMONICA-projektiin (9) kuuluvassa tutkimuksessa on selvitetty tärkeän kansantautimme aiheuttamien sairaalahoitopäivien ja -jaksojen lukumäärien muutoksia 1980-luvun Suomessa.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimus perustuu sairaaloiden poistoilmoitusrekisterin tietoihin vuosilta 1981-1989. Valtion tietokonekeskuksen tiedostosta poimittiin näiltä vuosilta tiedot niistä hoitojaksoista, joissa vähintään yhtenä hoidonpäättämisdiagnoosina oli jokin kansainvälisen tautiluokituksen kahdeksannen (11) tai yhdeksännen version (12) mukaisista sepelvaltimotaudin diagnoosikoodeista 410-414. Tautiluokituksen kahdeksas versio oli käytössä 31.12.86 asti, ja tämän jälkeen maassamme siirryttiin käyttämään yhdeksättä versiota. Äkillinen sydäninfarkti katsottiin olleen niillä potilailla, joiden ensimmäisenä hoidonpäättämisdiagnoosina oli tautiluokituksen koodi 410, ja muu sepelvaltimotaudin hoito silloin, kun tässä oli jokin koodeista 411-414.

Potilaiden vuotuisia lukumääriä laskettaessa valittiin tarkasteltavaksi hoitojaksoksi kyseiseltä vuodelta kunkin potilaan ensimmäinen sairaalahoitojakso, jossa poistoilmoituksen päädiagnoosina oli jokin koodeista 410-414.

Virheellisiä tai epäloogisia tietoja rekisterissä oli noin 5-8 %:ssa vuosina 1981-85 ja noin 2- 3 %:ssa vuosina 1986-89 kirjatuista hoitojaksoista. Pääasiassa virheet olivat henkilötunnuksissa. Virheelliset tapaukset on suljettu pois analyyseistä.

SYDÄNINFARKTIN HOIDOT

Sairaalahoitojaksot

Akuutin sydäninfarktin hoitoon käytettiin 1980-luvulla vuosittain miehille keskimäärin 8 900 ja naisille 6 800 sairaalahoitojaksoa (taulukko 1). Miesten hoidoista alle 65-vuotiaiden sairaalajaksot vähenivät mutta yli 74-vuotiaiden lisääntyivät vastaavasti niin, että kokonaismäärä säilyi tarkastellun ajan lähes samana (kuvio 1). Naisille tarvittiin vuosikymmenen alussa keskimäärin 6 200 ja vuosikymmenen lopussa hieman yli 7 000 sydäninfarktikohtausten hoitojaksoa. Tämä noin 11 %:n kasvu johtui yli 74-vuotiaiden naisten hoitojen lisääntymisestä, sillä alle 75-vuotiaiden naisten hoitojaksojen määrä väheni tutkimusaikana.

Hoitojaksojen keskipituus oli vuosina 1981-83 miehillä 11,9 ja naisilla 15,7 vuorokautta, vuosina 1987-89 miehillä 10,7 ja naisilla 14,6 vuorokautta.

Vuonna 1981 sairaalassa sydäninfarktin vuoksi hoidetuista miehistä oli yli 65-vuotiaita 51,7 % ja naisista 81,1 %, vuonna 1989 vastaavat osuudet olivat miehistä 57,9 % ja naisista 87,5 %. Myös kaikkein vanhimpien potilaiden osuus kasvoi. Vuonna 1981 miehistä 20,0 % ja naisista 44,3 % oli yli 74-vuotiaita, kun taas vuonna 1989 vastaavat osuudet olivat miehistä 28,6 % ja naisista 59,9 %.

Sairaalahoitopäivät

Miesten sydäninfarktin hoitopäivät vähenivät 1980-luvun lopulla hieman (taulukko 1). Niitä oli kirjattu noin 105 000 vuonna 1981 ja 108 000 vuonna 1985, mutta vuosikymmenen lopussa määrä laski jo alle 100 000:n. Muutos johtui ennen kaikkea alle 65-vuotiaiden miesten vähentyneestä hoitotarpeesta, mutta myös 65-74-vuotiaiden hoitopäivät vähenivät.

Yli 74-vuotiaiden miesten sydäninfarktien hoitopäivät sen sijaan lisääntyivät: heille tarvittiin vuosikymmenen alussa keskimäärin vain 22 000-25 000 hoitopäivää, mutta sen kolmena viimeisenä vuotena jo yli 31 000 hoitopäivää (kuvio 2).

Yli 74-vuotiaiden naisten sydäninfarktien hoitopäivät lisääntyivät 1980-luvulla yli 30 %, ja tämän seurauksena kokonaismäärä naisilla lisääntyi, vaikka alle 75-vuotiaiden naisten hoitopäivät vähenivät samoin kuin miestenkin (taulukko 1 ja kuvio 2).

MUUN SEPELVALTIMOTAUDIN HOIDOT

Sairaalahoitojaksot

Muiden sepelvaltimotautikohtausten (koodit 411-414) hoitoon tarvitut sairaalahoitojaksot lisääntyivät 1980-luvulla voimakkaasti. Kun niiden yhteismäärä vuosikymmenen alussa oli noin 23 000, se vuosikymmenen lopussa oli jo yli 39 000 (taulukko 1). Miehillä hoitojaksojen määrä lisääntyi kaikissa ikäryhmissä, myös alle 65-vuotiailla (kuvio 3). Naisten hoitojaksojen määrä kasvoi voimakkaasti yli 74-vuotiaiden ryhmässä, mutta pysyi alle 65-vuotiailla koko tutkimusajan lähes samana.

Hoitopäivät

Muiden sepelvaltimotautikohtausten kuin sydäninfarktin hoitoon käytetyt sairaalahoitopäivät lisääntyivät 1980-luvulla molemmilla sukupuolilla kaikissa ikäryhmissä. Erityisen voimakkaasti lisääntyivät yli 74-vuotiaiden naisten hoitopäivät, joiden määrä kasvoi yli kaksinkertaiseksi (taulukko 1 ja kuvio 4).

POHDINTA

Vaikka sepelvaltimotautikuolleisuus ja -sairastuvuus on alle 65-vuotiaassa väestössä merkittävästi vähentynyt, taudin hoitoon tarvittujen sairaalahoitopäivien ja -jaksojen määrä on lisääntynyt ja painottunut entistä selvemmin vanhempiin ikäryhmiin. Yli 64-vuotiaat naiset käyttivät vuonna 1989 jo noin puolet kaikista sepelvaltimotaudin hoitopäivistä.

Tuloksia tulkittaessa on otettava huomioon, että vuoden 1987 alusta Suomessa siirryttiin käyttämään kansainvälisen tautiluokituksen yhdeksättä versiota, mikä on saattanut vaikuttaa diagnoosikoodien kirjauskäytäntöön. Kahdeksannen version käytön aikana alkaneen kehityksen voidaan kuitenkin todeta aineistossa jatkuneen yhdeksännen version käyttöönoton jälkeen, mikä viittaa siihen, että tautiluokituksen muutos ei ole vaikuttanut merkittävästi tuloksiin. Yhdeksännessä versiossa erityisesti diagnoosikoodien 411 ja 414 painotus on muuttunut aikaisemmasta. Tämä on saattanut vaikuttaa diagnoosinumeron valintaan ryhmän 411-414 sisällä, mutta luokitteluun 'sydäninfarkti/ muu sepelvaltimotautikohtaus' sillä ei liene ollut vaikutusta. Aineistomme perusteella ei myöskään ole pääteltävissä, onko entistä selkeämpi diagnoosinumeron 414 määrittely tautiluokituksen yhdeksännessä versiossa vaikuttanut siten, että esimerkiksi diagnoosiryhmästä 427 (oireiset sydäntaudit) olisi muutoksen myötä siirtynyt potilaita diagnoosiryhmään 414 (muut iskeemiset sydänsairaudet). Tämän tyyppinen siirtymä on mahdollinen, mutta se ei vaikuta oleellisesti tutkimuksessa todettuun sairaalahoidon tarpeen ja potilasjakauman muutokseen 1980-luvun aikana.

Sepelvaltimoiden ohitusleikkaukset ja pallolaajennukset ovat lisääntyneet Suomessa voimakkaasti 1980-luvun aikana. Kun niiden yhteismäärä vuosikymmenen alussa oli alle 500 vuodessa, vuonna 1989 tehtiin sairaaloissamme jo 2 260 sepelvaltimoiden ohitusleikkausta ja 430 pallokatetrilaajennusta. Toimenpiteet kohdistuivat pääsääntöisesti alle 65-vuotiaisiin, eikä niiden lisääntyminen näin ollen selitä vanhemman väestönosan sairaalahoitotarpeen lisäystä. Vuonna 1989 sepelvaltimotaudin invasiiviseen hoitoon ja diagnostiikkaan käytettiin arviolta vain 5-6 % sepelvaltimotaudin hoitopäivistä.

Tutkimus perustui vain poistoilmoitusten päädiagnooseihin. Mikäli sen sijaan esimerkiksi hoitopäivien laskemisessa olisi käytetty kaikkia neljää poistoilmoituksen diagnoosikoodia, olisi sydäninfarktin hoitopäivien määrä lisääntynyt esittämistämme luvuista noin 10 % ja muun sepelvaltimotaudin hoitopäivien määrä lähes kaksinkertaistunut. Poistoilmoitukseen kirjattavien sivudiagnoosien merkitsemiskäytäntö on kuitenkin ollut sangen vaihteleva. Esimerkiksi anamnestinen tieto sairastetusta sydäninfarktista saatetaan merkitä sivudiagnoosiksi, vaikka sillä ei olekaan ollut vaikutusta sairaalahoitojakson pituuteen. Päinvastaisessa tapauksessa sivudiagnoosina oleva sepelvaltimotauti taas on saattanut vaikuttaa hyvinkin keskeisesti kirurgian vuodeosastolla olleen potilaan leikkauksen jälkeisen hoidon kestoon. Tämäntyyppisiä sepelvaltimotaudin vaikutuksia sairaalahoitopäivien määrään ei siis tästä aineistosta ole voitu arvioida.

Esittämämme tulokset osoittavat, että sydäninfarktin ja muiden äkillisten sepelvaltimotautikohtausten aiheuttama sairaalahoidon tarve on 1980-luvun kuluessa painottunut yhä vanhempaan väestönosaan. Elinennusteen paraneminen ja suurten ikäluokkien tulo "infarkti-ikään" tulee arviomme mukaan lähivuosikymmeninä edelleen lisäämään sepelvaltimotaudin aiheuttamaa sairaalahoidon tarvetta. Terveydenhuollon suunnittelussa tämä on otettava huomioon viimeistään nyt, jotta saamme riittävästi aikaa suunnitella, missä ja kuinka hoidamme yhä iäkkäämpiä sepelvaltimotautipotilaitamme.

KIRJALLISUUTTA