Lahjasukusoluhoito ja vanhempien psyykkinen hyvinvointi

Lahjasukusolujen käyttö lapsettomuushoidoissa on mahdollistanut raskauden ja lapsen vanhemmille, jotka eivät voi saada lasta omilla sukusoluilla.

Ensimmäiset onnistuneet lahjamunasoluhoidot tehtiin Suomessa 1990-luvun alussa. Lahjasiittiöillä hoitoja on tehty jo 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Hoitotulokset ovat olleet hyviä, kun solut on saatu tarkkaan seulotuilta terveiltä, nuorilta luovuttajilta. Suomessa syntyy joka vuosi noin 150–200 lasta onnistuneen lahjamunasoluhoidon jälkeen ja noin 300 lasta lahjasiittiöhoidon jälkeen (kuvio 1).

Lahjasukusoluhoitojen syitä ovat sukusolujen vähyys, niiden puuttuminen tai heikko laatu (ennenaikaiset vaihdevuodet, hormonaaliset syyt, aiemmat syöpähoidot, Sertoli cell only -oireyhtymä), geneettiset syyt (Turnerin oireyhtymä, y-deleetio, Klinefelterin oireyhtymä) sekä toistuvat epäonnistumiset omilla sukusoluilla.

Lahjasiittiöitä käytetään myös itsellisten naisten ja naisparien hoitoon. Heillä hoitoon hakeutumisen pääasiallinen syy on sosiaalinen ja kokemus lahjasukusoluhoidosta sekä sen vaikutuksista raskauteen ja vanhemmuuteen on erilainen kuin hoitoihin hakeutuvilla heteropareilla. Tutkimusten mukaan nämä vanhemmat ja heidän lapsensa voivat onnistuneen hoidon jälkeen hyvin (1).

Lahjasukusoluhoitojen tarve Suomessa ja muualla kasvaa jatkuvasti. Luovuttajia ei ole riittävästi, ja sopivaa luovuttajaa voi joutua odottamaan jopa kuukausia. Lahjamunasoluhoitoa odottavat naiset kokevat stressiä ja masennusoireita, ja heidän elämänlaatunsa on huonontunut (2,3). Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan miehillä, jotka olivat aloittamassa lapsettomuushoitoa lahjasiittiöillä, oli suuremmat odotukset vanhemmuudestaan kuin miehillä, jotka olivat aloittamassa inseminaatiohoitoa omilla soluillaan. Lisäksi miehet raportoivat syyllisyyttä ja heidän itsetuntonsa oli huonompi kuin verrokeilla (4).

Äidin psyykkinen hyvinvointi vaikuttaa lapsen ja koko perheen hyvinvointiin (5). Isien psyykkisen hyvinvoinnin merkitys perheelle ei ole saanut samaa huomiota kuin äitien, mutta sen on todettu olevan aivan yhtä tärkeää (6). Taustalla olevat lapsettomuuskokemus ja lapsettomuushoidot lisäävät äitien ja isien psyykkistä oireilua (7,8), mutta on myös tutkimuksia, joissa tulokset ovat olleet päinvastaisia (9,10,11,12). Lahjasukusoluhoidossa olevien psyykkiseen terveyteen vaikuttavat toistuvat pettymykset omilla soluilla tehdyissä hoidoissa ja traumaattiset elämänkokemukset (syöpähoidot, ennenaikaiset vaihdevuodet), jotka ovat johtaneet lahjasukusolujen käyttöön, mutta ennen kaikkea kokemus oman geneettisen perimän jatkumattomuudesta.

Lahjasukusoluilla hoidettavat vanhemmat saavatkin psykologista tukea ja neuvontaa ennen hoitoa. Mahdollista psyykkistä oireilua sekä parisuhteen tilaa selvitetään asiaan perehtyneen terapeutin kanssa, ja esille tulleita ongelmia yritetään ratkoa ennen hoitojen aloittamista.

Parit, jotka ovat saaneet lahjasukusoluhoitoja, ovat olleet tyytyväisiä parisuhteeseensa, ja tämän on todettu suojaavan heitä stressiltä ja psyykkisiltä oireilta (13,14,15).

Psykologisen tuen tarve lahjasukusoluhoidoissa on tunnustettu jo vuosia, ja tuki on ollut osa hoitopolkua jo varhain, kun hoidot Suomessa aloitettiin. Suomen nykyinen hedelmöityshoitolaki velvoittaakin klinikat antamaan hoidettaville lahjasukusoluneuvontaa ennen hoitoa. Lisäksi on pyrittävä varmistumaan siitä, että lapsi syntyy turvalliseen ja tasapainoiseen ympäristöön. ESHRE (European Society for Human Reproduction and Embryology) pitää neuvontaa hoidon edellytyksenä, ja ASRM (American Society for Reproductive Medicine) suosittaa sitä.

Raskausaika

Lahjasukusoluhoitoa saavista ja heidän psyykkisestä hyvinvoinnistaan raskauden aikana on melko vähän tietoa. Raskausaikainen kiintymys vauvaan pohjustaa hyvää varhaista vuorovaikutusta ja kiintymyssuhdetta äidin ja lapsen välillä. Tämä on erityisen tärkeää lahjasukusoluraskauksissa, kun geneettinen linkki toiseen vanhempaan puuttuu (16). Synnytyspelko, masennus, äidin yli 35 vuoden ikä ja suunnittelematon raskaus saattavat heikentää äidin kiintymyssuhdetta lapseen. Sen sijaan hyvät sosiaaliset suhteet, hyvä parisuhde ja keinohedelmöityksen jälkeen alkanut raskaus voimistavat kiintymystä (17,18).

Suomalaisessa kyselytutkimuksessa tutkittiin lahjamunasoluilla raskaaksi tulleita äitejä. Psyykkisiä oireita (masennus- ja ahdistusoireita, uniongelmia, ongelmia sosiaalisissa suhteissa) todettiin yhtä paljon tai vähemmän kuin omilla soluilla koeputkihoidolla tai spontaanisti raskaaksi tulleilla äideillä (19). Oireissa ei todettu ryhmien välillä eroja raskausaikana, mutta synnytyksen jälkeen lahjamunasoluryhmän äidit raportoivat vähemmän ahdistusoireita, univaikeuksia ja vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa kuin verrokit. Masennusoireita sen sijaan raportoitiin kaikissa ryhmissä yhtä paljon sekä raskauden aikana että synnytyksen jälkeen. Lahjamunasoluilla raskaaksi tulleista 5–7 %:lla todettiin kliinisesti merkittäviä mielenterveyden oireita (GHQ-36). Myös tulevia isiä tutkittiin. Heillä ei todettu eroja ryhmien välillä.

Tiedetään, että äidin kiintymystä sikiöön raskausaikana vähentää synnytyspelko ja ahdistus sikiön hyvinvoinnista raskauden ja synnytyksen aikana sekä pelko, että joutuisi eroon vastasyntyneestään. Synnytyspelko ei ole tavallisempaa lapsettomuushoitojen jälkeen kuin spontaanisti raskaaksi tulleilla, mutta pitkän lapsettomuuskokemuksen on todettu lisäävän vaikeaa synnytyspelkoa (20). Synnytyspelkoa lisäävät myös traumaattiset elämänkokemukset, aikaisempi operatiivinen synnytys, parisuhteen ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa suhteissa ja mielenterveyden ongelmat (21).

Vaikka lahjasukusoluhoidoilla raskaaksi tulleilla pareilla on synnytyspelkoa lisääviä riskitekijöitä, lahjamunasoluhoidolla raskaaksi tulleet äidit kokivat suomalaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin jopa vähemmän synnytyspelkoa ja raskauteen liittyviä ahdistusoireita kuin spontaanisti tai koeputkihoidolla omilla soluilla raskaaksi tulleet verrokit (22).

Näiden positiivisten tutkimustulosten ajatellaan selittyvän sillä, että kaikki vanhemmat saavat psykologista tukea ennen lahjamunasoluhoitoa ja heidät valmistellaan kohtaamaan lahjamunasoluraskauksiin liittyvät kohtalaiset raskausriskit. Yksisikiöisissä lahjamunasoluraskauksissa pre-eklampsian esiintyvyys on 9–17 %, kun se on tavanomaisissa koeputkihoidoissa 1–3 %. Ennenaikaisen synnytyksen riski on yksisikiöisissä lahjamunasoluraskauksissa 10–24 % ja tavanomaisten koeputkihedelmöityshoitojen jälkeen 6–19 % (23). Lahjasiittiöhoito yksin ei lisää äidin raskausriskejä.

Synnytyskokemus

Positiivinen synnytyskokemus antaa hyvän pohjan äidin ja lapsen varhaiselle vuorovaikutukselle. Lahjamunasoluraskaudet ovat riskiraskauksia, ja todennäköisyys, että raskaudessa esiintyy komplikaatioita tai synnytys päättyy keisarileikkaukseen, on suurempi kuin spontaanisti alkaneissa raskauksissa (OR 2,38). Tämä todennäköisyys on suurempi myös verrattuna koeputkihoidolla omilla soluilla alkaneisiin raskauksiin (OR 2,20) (23).

Traumaattinen synnytyskokemus voi aiheuttaa äidille synnytyksen jälkeistä masennusta ja imetysvaikeuksia (24). Huonon synnytyskokemuksen riskiä lisäävät myös operatiiviset synnytykset, synnytyksenaikainen kova kipu, tunne hallinnan puuttumisesta synnytyksen aikana ja lapsen joutuminen eroon äidistään (24).

Tutkimukset synnytyskokemuksesta lapsettomuushoitojen jälkeen ovat osoittaneet, että synnytyskokemus on samanlainen kuin spontaanisti raskaaksi tulleilla (25). Lahjamunasoluilla raskaaksi tulleiden suomalaisäitien synnytyskokemus oli verrattavissa omilla soluilla koeputkihoidolla ja spontaanisti raskaaksi tulleiden äitien kokemukseen (22). Akuutti operatiivinen synnytys oli tyytymättömyyden syy erityisesti lahjamunasoluhoidolla lapsensa saaneilla äideillä (22). Tämän arvellaan johtuvan siitä, että naiset kokevat uudelleen pettymyksen tunteita siitä, etteivät voi tulla äideiksi tavanomaisella tavalla. Onnistuneen lahjasiittiöhoidon jälkeen vastaavia tutkimuksia äitien synnytyspelosta ja -kokemuksesta ei ole saatavilla.

Vanhemmuus

Vanhemmuuteen liittyvien stressitekijöiden, masennus- ja ahdistusoireiden on todettu olevan samalla tasolla lahjasukusoluhoidolla lapsensa saaneilla vanhemmilla kuin spontaanisti raskaaksi tulleilla (5). Tutkimuksissa, joissa lapset ovat olleet seurannassa lapsuudesta teini-ikään, ei ole todettu, että geneettisen yhteyden puuttuminen olisi riski perheen tai lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille, oli sitten kyseessä lahjamunasolu- tai lahjasiittiöhoito (1,26).

Lahjasukusoluja saaneet vanhemmat joutuvat päättämään, kertoako lapselle taustalla olevasta hedelmöityshoidosta ja lahjasukusolujen käytöstä. Useiden tutkimusten mukaan perheiden hyvinvoinnissa ei ole havaittu eroja sen perusteella, oliko lapselle kerrottu hoidosta vai ei (27,28). On kuitenkin myös tutkimustuloksia, joiden perusteella perheet voivat paremmin, jos ovat olleet avoimia (5,29). Perhesalaisuuksien tiedetään lisäävän vanhempien ahdistuneisuusoireita (30), mutta toisaalta salaisuuden paljastaminen on psykologisesti haastavaa (31). Perheen kannalta tilanne on ikävä, jos vanhemmat ovat eri mieltä siitä, mitä ja milloin kertoa lapselle hoidosta (32).

Lapselle kertominen

Suhtautuminen lahjasukusoluhoitoihin on muuttunut vuosien varrella avoimemmaksi. Samalla monet maat, Suomi mukaan lukien, ovat muuttaneet lainsäädäntöään. Suomeen saatiin hedelmöityshoitolaki vuonna 2007. Sukusolujen luovuttajat olivat siihen saakka olleet pääasiassa anonyymejä, mutta lain voimaantulon jälkeen kaikki luovuttajat on pitänyt rekisteröidä. Tämä tarkoittaa sitä, että lahjasukusoluhoidon avulla syntyneellä lapsella on täysi-ikäiseksi tultuaan oikeus tietää luovuttajansa henkilöllisyys.

Vanhempien aikomus ja halu olla avoimia ei aina toteudu, koska kertominen saatetaan kokea vaikeaksi. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä vaikeammaksi hoidosta kertominen tulee. Suurin osa vanhemmista kertookin lapselleen jo ennen kouluikää, miten hän on saanut alkunsa (33,34).

Avoimuutta kannattavien vanhempien mielestä lapsella on oikeus tietää alkuperästään. He arvostavat rehellisyyttä, ja heidän mielestään salaisuuden pitäminen vahingoittaisi lapsen itsetuntoa ja ylläpitäisi häpeää. Lisäksi vanhemmat pelkäävät, että lapsi saisi tiedon joltain muulta kuin omilta vanhemmiltaan. Ne vanhemmat, jotka eivät halua kertoa lapselle, ovat sitä mieltä, että kertominen on haitallista lapselle ja mahdollisesti lapsen ja toisen vanhemman suhteelle. He myös pelkäävät, että lapsi jollain tavalla kiintyisi luovuttajaan (34,35).

Vanhemmat saavat lain mukaan tietää luovuttajasta vain ulkoiset tuntomerkit. Vähäisistä tiedoista huolimatta vanhemmat ovat raportoineet hyvin vähän huolia, jotka liittyvät luovuttajan ominaisuuksiin, kuten terveyteen, ulkonäköön, persoonallisuuteen, älykkyyteen tai siihen, että oma lapsi ja luovuttajan lapsi kohtaisivat (35,36). Ilahduttavaa oli, että kaikki vanhemmat kokivat, että lapsi tuntuu omalta (34,35).

Vanhempien päätökseen kertoa lapselle lahjasukusoluhoidosta vaikuttavat heidän omat arvonsa ja uskomuksensa, sosiokulttuuriset tekijät, suhteet läheisiin, hoitohenkilökunnan vaikutus sekä vertaistuki (36). Tiedetään, että nuoremmat äidit ja isät, naiset ja lahjamunasolulla lapsensa saaneet kertovat lapselle useammin kuin lahjasiittiöhoidolla lapsensa saaneet (37).

Vanhempien kannalta salaisuuden säilyttäminen tarkoittaa sitä, että luovuttaja pysyisi poissa heidän perheensä elämästä ja vanhemmat voisivat normalisoida perheensä tilanteen. He haluavat tuntea olevansa ainoat vanhemmat lapselleen. Avoimuus poistaa vanhemmilta salaisuuden säilyttämisen paineen, mutta samalla vanhemmat päästävät luovuttajan lapsen elämään.

Lapsilta itseltään saadaan parhain tieto, miten he kokevat tiedon alkuperästään. Asian tutkiminen on haastavaa, koska kysyä voi vain niiltä lapsilta, joille vanhemmat ovat kertoneet lahjasukusoluhoidosta. Teini-ikäiset lahjasukusoluhoidolla syntyneet nuoret ovat raportoineet, että he haluaisivat tietää geneettisestä taustastaan mahdollisimman varhain ja toivoivat, että luovuttajan henkilötiedot olisivat saatavilla (1,26). Suurin osa nuorista suhtautui lahjasukusolutaustaansa positiivisesti ja aikoi olla yhteydessä luovuttajaan myöhemmin, kun kokee olevansa siihen valmis (26).

Ulkomaisten tutkimusten mukaan nykyään noin 80–90 % vanhemmista on kertonut tai aikoo kertoa lapselleen hoidosta (38,39). Ennen vuotta 2007 tehdyssä suomalaisessa tutkimuksessa lahjamunasoluilla lapsensa saaneista vanhemmista 60 % oli joko kertonut tai aikeissa kertoa lapselle hänen alkuperästään. Tiedon oli jo saanut 27 % lapsista (34). Vastaavasti lahjasiittiöhoidon jälkeen noin 40 % vanhemmista aikoi kertoa lapselle ja 16 % näistä lapsista oli tiedon jo saanut (35). Nykyään lähes kaikki hoitoon tulevat parit ovat sitä mieltä, että hoidosta pitäisi kertoa lapselle. Vielä ei tietenkään voi tietää, toteutuuko heidän aikomuksensa. Toistaiseksi ei ole saatavilla suomalaista tutkimustietoa niistä vanhemmista, jotka on hoidettu hedelmöityshoitolain voimaantulon jälkeen.

Lopuksi

Lahjasukusoluilla lapsensa saaneet vanhemmat näyttävät tutkimustulosten perusteella voivan hyvin. Keskeistä on hoidon yhteydessä vanhemmille annettava neuvonta ja psyykkinen tuki, jonka tarkoituksena on valmistaa vanhempia hoitoon ja hälventää huolia siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vanhemmille pitää lahjasukusoluneuvonnan jälkeen jäädä tunne, että mitä tahansa he päättävätkin hoidosta – jatkaa prosessia tai ei, kertoa lapselle tai ei – he voivat luottaa siihen, että heillä on tukea ja apua löytää ratkaisu ongelmiinsa.

Hoitoa voidaan lykätä kuormittavassa elämäntilanteessa, mutta toisinaan raskausongelmat tai syntyvän lapsen sairaus ilmaantuvat varoittamatta. Tutkimustietoa tarvittaisiinkin niiden vanhempien tilanteesta, joilla on lapsesta johtuvia stressitekijöitä raskauden aikana ja syntymän jälkeen. On myös tärkeätä kertoa vanhemmille hoidon aikana, että psykologista tukea pitää ja saa hakea herkästi sekä raskauden aikana että silloin, kun perheessä on jo lapsi. Tällaista tukea pitäisikin tarjota perheille aktiivisemmin.

Lahjasukusoluhoito on lapsettomille hieno mahdollisuus saada kauan kaipaamansa lapsi. Sitä ei kuitenkaan pitäisi nähdä hoidon rutiininomaisena jatkona sen jälkeen, kun hoidot omilla sukusoluilla ovat epäonnistuneet. Hyvät tutkimustulokset vanhempien psyykkisestä hyvinvoinnista selittyvät osin sillä, että vanhemmat ovat miettineet hoitoja perinpohjaisesti ennen niiden aloittamista. Kun hoitoa pohditaan ja siihen ryhdytään, päätökset pitäisi ensi sijassa tehdä syntyvän lapsen etua ajatellen.