Vanhustenhoidon hyvät periaatteet kirjattiin Lääkärilehdessä jo 70 vuotta sitten

Vuonna 1997 Suomen Lääkärilehden pitkäaikainen (1967–80) toimitussihteeri Kyllikki Kauttu kävi läpi lehden historiikkia 1920-luvulta alkaen ja totesi lehtiä selatessaan, että monien hyvienkin aloitteiden toteutuminen kestää helposti 20–30 vuotta (1). Esimerkkeinä hän mainitsi sairausvakuutuslain, kansanterveyslain ja sosiaali- ja terveysministeriön, joista Lääkärilehdessä oli keskusteltu pitkään ennen niiden toteutumista.

Vanhustenhoitoa ja geriatriaa ei tässä yhteydessä otettu esiin, mutta siitäkin esitettiin pätevä visio Lääkärilehdessä jo 70 vuotta sitten (2) – juuri 20–30 vuotta ennen kuin siihen liittyvät kysymykset alkoivat siirtyä yleisempään keskusteluun.

Eeva Jalaviston visiot

Nykyään varmaan kaikki tietävät Suomen väestön vanhenevan nopeasti, ja tähän liittyvät asiat ovat usein tiedotusvälineiden otsikoissa – yleensä ongelmien kautta.

Suomalaisen geriatrian pioneeri, myöhemmin Helsingin yliopiston fysiologian professori Eeva Jalavisto (1909–66) piti vuonna 1952 Lääkäripäivillä esitelmän ”Geriatriikasta nykyisessä lääkärinhuollossa” ja esitelmä julkaistiin Lääkärilehdessä seuraavana vuonna (2).

Katsauksessaan Eeva Jalavisto kirjasi aiheesta useita näkemyksiä (taulukko 1), jotka ovat täysin ajankohtaisia tänä päivänä. Itse asiassa osa on vasta vähitellen toteutumassa käytännön terveydenhuollossa.

Ylipäänsä koko vanhuuslääketiede oli 1940-luvun lopulla varsin tuntematon käsite, eikä sitä ennen Jalaviston katsausta ollut spesifisesti käsitelty Lääkärilehdessä. Eeva Jalavisto kutsuikin geriatriaa paradoksaalisesti ”nuorimmaksi erikoisalaksi”.

Geriatrian tarvetta Jalavisto perusteli ennen kaikkea sillä, että kaikki länsimaat ovat ”pahasti vanhenemassa” ja tämä heijastuu voimakkaasti myös sairauspanoraamaan ja johtaa jopa ”uhkaavaan katastrofiin” lääkintähuollossa. Infektioiden ja tapaturmien sijaan merkittäviksi tautiryhmiksi tulevat degeneratiiviset ja krooniset sairaudet ja oireyhtymät, niiden yhdistelmät ja pahenemisvaiheet. Näinhän on tapahtunut.

Modernin geriatrian juuret

Geriatria oli käsitteenä kuitenkin esitetty jo paljon aikaisemmin. Sen isänä pidetään amerikkalaislääkäri Ignatz Leo Nascheria, joka vuonna 1909 ehdotti tälle lääketieteen erikoisalalle nimeksi geriatria (kreikan γέρων [geron] = vanha mies ja ιατρός [iatros] = parantaja). Hän julkaisi vuonna 1914 vanhusten sairauksista kirjansa Diseases of old age.

Modernin geriatrisen toiminnan voi kuitenkin katsoa alkavan vasta brittikirurgi Marjorie Warrenista 1930-luvulla. Siihen aikaan toimintakyvyltään heikentyneitä vanhoja ihmisiä säilöttiin laitoksiin ja lähinnä pidettiin vain huolta, että he saivat perushoidon eivätkä kuolleet nälkään.

Vuonna 1935 Warren sai vastuulleen 700 potilaan hoitolaitoksen, jossa oli pääosin kroonisesti sairaita ja parantumattomiksi tuomittuja vanhuksia. Warren ”medikalisoi” laitoksen toiminnan: hän alkoi selvittää diagnooseja, jotka olivat johtaneet toimintakyvyn heikentymiseen ja aloitti sen mukaista hoitoa tavoitteenaan potilaan omatoimisuus. Mutta hän tarjosi myös sosiaalista tukea selviytymiseen toiminnanvajeiden kanssa ja pyrki myös sairauksien ehkäisyyn.

Warrenin esimerkki stimuloi monin tavoin brittiläistä vanhustenhoitoa ja myös alan tutkimusta, joka kiihtyi sodan aiheuttaman katkon jälkeen. Brittigeriatria oli selvästi myös Eeva Jalaviston esikuvana.

”Jokaisesta lääkäristä on tulossa geriatri”

Lääkärilehden kirjoituksen julkaisemisen aikaan vuonna 1953 Eeva Jalavisto oli jo useita vuosia ollut mukana gerontologisessa toiminnassa. Vuonna 1948 hän oli ollut perustamassa gerontologian tieteellistä yhdistystä Societas Gerontologica Fennicaa (SGF) ja toimi myöhemmin myös sen puheenjohtajana. Käytännön vanhustyöhön suuntautui vuonna 1949 perustettu Vanhainsuojelun keskusliitto (sittemmin Vanhustyön keskusliitto), ja Eeva Jalavisto oli siinäkin puheenjohtajana 1949–53. Hän siis yhdisti sekä tiedettä että käytännön geriatriaa muun muassa Helsingissä 1950-luvulla vanhusten poliklinikkatoiminnassa (3).

Kirjoituksessaan Jalavisto puolusti voimakkaasti geriatriaa erikoisalana. Ajatus ilmeisesti oli jo ehtinyt kohdata vastarintaa, mutta tarkemmin hän ei sitä erittele. Samantyyppistä vastarintaa oli aikanaan ollut pediatrian erikoisalaakin kohtaan. Lapsi ei ole pieni aikuinen, ja vanhuspotilailla on monia erityispiirteitä, jotka erottavat heidät keski-ikäisistä ja nuoremmista potilaista. Väestön vanhenemiseen vedoten Jalavisto ennusti, että jokaisesta lääkäristä on tahtoen tai tahtomattaan tulossa geriatri.

Nykygeriatrian ja kuntoutuksen kannalta Jalaviston ajatukset olivat keskeisiä. Etenkään iäkästä potilasta ei pidä turhaan makuuttaa, ja tehokas kuntoutus on aloitettava heti. ”Peti on pahasta” -ajatuksissa Jalavisto selvästi myötäili brittigeriatrien jo 1930–40-luvulla esittämiä hoitolinjoja (4). Suomalaiseen käytännön medisiinaan nämä ajatukset alkoivat selvemmin tunkeutua vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Seuraajia vähitellen

Eeva Jalavisto sai hitaasti seuraajia, ja vähitellen geriatriasta alettiin kirjoittaa myös Lääkärilehdessä.

Sairaalamaailmassa Lars Emil Tötterman oli jo 1950-luvun alkuvuosina ryhtynyt Helsingissä Koskelan sairaskodissa soveltamaan geriatrisia menetelmiä sairaiden vanhusten hoidossa. Tötterman kirjoitti vuonna 1961 Lääkärilehteen pitkäaikaissairaiden hoidosta ja kotisairaanhoidosta ja kysyi, missä on raja hoidon ja huollon välillä (1). Suoraa vastausta ei näkynyt.

Myös Ilmari Ruikka oli aloittanut geriatrisen toiminnan vuonna 1958 Turussa kunnalliskodin sairasosastolla, joka muuttui 1960-luvun alussa Turun kaupunginsairaalaksi. Ruikan ja Leif Souranderin opiskeltua geriatriaa ja geriatrista kuntoutusta Englannissa ja Yhdysvalloissa aktiivisesta anglosaksiseen käytäntöön perustuvasta geriatriasta kehittyi Turussa suomalaisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin soveltuva vanhusten sairaanhoitomalli, jolla oli vaikutusta maanlaajuisesti. Sairaalassa aloitettiin myös geriatrian tutkimustyö ja kandidaattiopetus vuonna 1984, ja Turun yliopistoon perustettiin maan ensimmäinen geriatrian professuuri.

Turun kokemusten perusteella Ilmari Ruikka kirjoitti Lääkärilehteen vuonna 1970 vanhusten pitkäaikaissairaanhoidosta (5) ja lyhytaikaishoidosta vuonna 1981 (6).

Vihdoin erikoisalaksi

Vuonna 1985 sitten toteutui Eeva Jalaviston jo 30 vuotta aiemmin Lääkärilehdessä esittämä toive geriatriasta omana lääketieteen erikoisalana, alkuun sisätautien, neurologian tai psykiatrian suppeana erikoisalana ja vuodesta 1992 pääspesialiteettina. Tämän myötä alkoi vanhusten hoitoon ja geriatriaan liittyvien artikkelien määrä Lääkärilehdessä selvästi kasvaa. Esimerkiksi vuonna 1992 julkaistiin jo lähes 20 kirjoitusta, muun muassa vanhojen potilaiden hypertension ja hyperkolesterolemian hoidon erityispiirteistä.

Vuonna 1992 käytiin Lääkärilehdessä myös päällisin puolin kipakkaa, mutta loppujen lopuksi samanmielistä väittelyä geriatrian tehtävistä (7,8,9,10,11). Geriatrian ylilääkäri Rauno Heikinheimo pyrki näkemään geriatrin vanhuksen ensisijaisena lääkärinä, kun taas geriatrian professori Leif Sourander piti geriatria spesialistina, joka keskittyy nimenomaan spesifisiin ongelmiin. Kallistun itse tässä kyllä Eeva Jalaviston ja Leif Souranderin kannalle – kaikkien lääkärien tietämystä vanhuspotilaiden erityisongelmista on lisättävä.

Väittelyä käytiin myös akuuttigeriatriasta. Pohjoismaisten geriatrian professorien tapaan Leif Sourander vastusti käsitettä vedoten siihen, että vanhan potilaan krooninenkin sairaustila voi milloin tahansa kääntyä akuutiksi (10). Vuonna 2015 joka tapauksessa perustettiin aivan aiheellisesti Suomen akuuttigeriatrian yhdistys ry edistämään äkillisesti sairastuneiden vanhojen potilaiden hoitoa.

Tähän on tultu

Kyllikki Kautun kirjaama 20–30 vuoden viive pitää pääosin paikkansa myös geriatrian juurtumisessa suomalaiseen terveyden- ja sairaanhoitoon, ja tämä heijastuu myös Lääkärilehden kirjoituksissa. Ajoittain viive on vieläkin pitempi. Esimerkiksi vanhoja potilaita paljon koskettava monisairastavuuden Käypä hoito -suositus ilmestyi vasta vuonna 2021 (12).

Geriatrisesta kuntoutuksesta puhutaan paljon, sitä on tutkittu, sen vaikuttavuus tiedetään, ja sitä on jo paljon käsitelty Lääkärilehdessäkin. Mutta edelleenkään se ei toteudu kaikilta osin optimaalisesti (13). Sydän- tai aivoinfarktin ja lonkkamurtuman jälkeiseen kuntoutukseen on panostettu, mutta hitaammin kehittyvän raihnaisuuden ja gerastenian estämiseen ei niinkään. Kuitenkin suomalaisen Finalex-tutkimuksen (14) ja vastikään julkaistun eurooppalaisen Sprintt-tutkimuksen (15) tulokset osoittavat, että myös potilailla, joille on jo kehittynyt muistisairaus tai gerastenia, toimintakykyä voidaan kohentaa ja liikunnallisen toiminnanvajeen kehittymistä vähentää kuntoutustoimenpitein.

Eeva Jalaviston 70 vuotta sitten ehdottamat geriatriset sairaalayksikötkin ovat kehittyneet polveillen ja vasta 2000-luvulla alkaneet saada vankemmin jalansijaa. Erinomaisia esimerkkejä löytyy nykyään eri puolilta Suomea, ja vuonna 2020 yliopistosairaala Husiinkin on saatu geriatrinen linja vastaamaan paremmin iäkkäiden potilaiden hoito- ja kuntoutustarpeisiin (16).

Geriatriasta onkin tullut aihe, jonka eri puolista Lääkärilehti raportoi lähes joka numerossa; huhtikuussa 2022 hakusanalla ”geriatria” tulee 30 vuoden ajalta 1 148 osumaa. Geriatrian erikoislääkäreitäkin on Suomessa jo yli 300, ja kaikissa lääketieteellisissä tiedekunnissa geriatrian professuuri.

Ajassa edelleen

Vanhuuden sairauksien yleistyminen on myös heijastus hyvästä asiasta: niiden saaminen on edellyttänyt eliniän pitenemistä, kuten Eeva Jalavisto totesi jo vuonna 1953. Kuitenkin parempaan pitää edelleen pyrkiä, nimittäin sairauksien ja huonon toimintakyvyn pakkaamiseen – siis terveen eliniän pidentämiseen.

Ajastaan paljon edellä oli Jalaviston näkemys arteeriskleroottisten (= ateroskleroottisten) sairauksien luonteesta. Hänen mukaansa ne eivät suinkaan ole vanhuuteen sellaisenaan liittyvä auttamaton asia ja viittaa tässä sotavuosien kokemuksiin: valtimotaudit vähenivät, kun elämäntavat, etenkin ravitsemus muuttui ja kävi niukemmaksi.

Vanhusten oloa ja viihtyvyyttä ajateltaessa Jalavisto korostikin useissa kirjoituksissaan (mm. Kotiliesi 1960) voimakkaasti sydän- ja verisuonisairauksien ja niiden ehkäisyn merkitystä koko elinkaaren aikana. Tämäkin täysin moderni ajatus: krooniset sairaudet, kuten valtimo- ja muistisairaudet kehittyvät vuosikymmenien aikana ja ehkäisykin on aloitettava ajoissa (17).

Sydän-ja verisuonisairauksiin Jalavisto sisällytti myös ”sielulliset” sairaudet, todennäköisesti tarkoittaen myös muistisairauksia (vuonna 1953 ei juuri puhuttu Alzheimerin taudista). Niiden yhteys valtimosairauksiin vastaa nykyisiä käsityksiä: mikä on hyvä sydämelle, on hyvä aivoille (18). Tätä preventionäkemystä on Lääkärilehdessä painotettu myös vuoden 2022 muistisairauksien teemanumerossa (19).