Terveydenhuollossa on vallalla erikoinen kaksoiseetos: Yhtäältä tunnistamme, ettei terveydenhuoltojärjestelmämme selviä kaikista sille asetetuista toiveista. On pakko asettaa asioita tärkeysjärjestykseen eli priorisoida. Toisaalta samaan aikaan edellytämme, että kaiken hoidon tulisi toteutua Käypä hoito -suositusten ideaalin mukaisesti (1). 

Tämä idealismi ulottuu myös tilanteisiin, joissa suositukset edellyttävät terveydenhuollolta uusia laajamittaisia toimia, vaikka tarvittavaa lisäresursointia ei (realistisesti) ole saatavissa.

Esimerkiksi suositus suurentuneen maksafibroosiriskin seulonnan aloittamisesta tarkoittaisi lisätyötä tuhansille ammattilaisille ja kymmenien miljoonien eurojen lisäpanostusta (2). Dyslipidemioiden Käypä hoito -suosituksen kiristyneet hoitotavoitteet puolestaan tarkoittaisivat 135 miljoonan euron vuosittaista lisäkulua pelkästään lääkehoitoon (3).

Tilanne on erikoinen. Terveydenhuollon itselleen laatimat hoitosuositukset edellyttävät yhä enemmän sellaista, mihin se ei kykene vastaamaan (4). Erityisesti tämä on totta perusterveydenhuollossa, jossa ammattilaisten aika ja muut resurssit eivät riitä jokaisen sairauden täydelliseen hoitoon.

Esimerkiksi Norjassa arvioitiin kohonneen verenpaineen eurooppalaisen hoitosuosituksen toteuttamisen vaativan enemmän kuin kaikki työssä olevat lääkärit (5).

Nykyisen käytännön jatkuessa on suuri vaara, että ammattilaisten usko hoitosuositusten toteutuskelpoisuuteen horjuu. Tämä voi johtaa piittaamattomuuteen suosituksista ja niiden entistä sattumanvaraisempaan toteutumiseen (4).

Voi myös syntyä tarve rinnakkaisille hoitosuositusjärjestelmille. Useissa länsimaissa yleislääketieteen hoitosuositustyö on ainakin osittain eriytynyt erikoisalakohtaisista suosituksista (6).

Jo nyt myös Suomessa useilla hyvinvointialueilla käydään vakavaa pohdintaa siitä, onko alueellisissa pitkäaikaissairauksien seulonta- ja seurantaohjeissa tietoisesti poikettava Käypä hoito -suositusten linjauksista. Tämä ei liene toivottava kehityssuunta. 

Mitä on tehtävissä? Ensiksi on tunnustettava ongelman olemassaolo ja sitten käynnistettävä yhteinen pohdinta ratkaisukeinoista.

Haaste on mittava: Tulisi mahdollistaa hoitosuositusten perusolemukseen kuuluva optimaalisen hoidon tavoittelu. Samaan aikaan tulisi myös toteuttaa jämäkkää realiteettitestausta suositusten toteuttamiskelpoisuudesta. Lisäksi suositusten tulisi auttaa käyttäjiä viisaaseen arkipriorisointiin.

Ehdotan kahta toimintamallia, joiden käyttöönotto auttaisi kohti näitä tavoitteita. Ensimmäinen on budjettivaikutusanalyysin ottaminen kiinteäksi osaksi hoitosuositustyötä. Se mahdollistaa avoimen ja yhtenäisen arvioinnin suositusten toteuttamisen vaatimista resursseista ja siten realistisen päätöksenteon niiden toteuttamiskelpoisuudesta. Näin toimitaan jo esimerkiksi Britanniassa (2). 

Toinen tarvittava toimintamalli on Käypä hoito -suositusten mukaisten toimien potilasryhmärajat ylittävä keskinäinen arvottaminen. On selvää, ettei esimerkiksi kurkkukivun keston lyhentämiseen tähtäävä toimi ansaitse samanlaista panostusta kuin ennenaikaisen kuoleman estämiseen pyrkivä.

Keskeisten suosituslauseiden potentiaaliseen terveyshyötyyn perustuva tärkeys tulisi jatkossa esittää kaikissa suosituksissa yhtenäisellä, avoimella ja vertailukelpoisella tavalla. Tämä ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Työtä ei onneksi tarvitse aloittaa tyhjästä, sillä hyviä aihioita on jo olemassa (7,8).

Lue lisää: Hoitosuositukset turvaavat vaikuttavia terveyspalveluita