Miksi lääke on potilaalle mieluisampi kuin lääkkeetön hoito? Vastauksia kysymykseen voi etsiä lääketieteen antropologiasta. Sen yhtenä keskeisenä tavoitteena on ymmärtää, miten kulttuuriset, historialliset ja poliittiset tekijät muokkaavat ja määrittelevät potilaan kokemuksia (1).

Kulttuurisesta näkökulmasta lääke – tai tabletti – edustaa potilaalle paljon muutakin kuin farmakologista tuotetta. Lääke on symboli: sillä on monia merkityksiä, joita tulkitaan eri kulttuureissa aina hieman eri tavoin (2).

Potilaalle lääke voi olla esimerkiksi kuulluksi tulemisen tai toivon symboli. Se voi symboloida ammattilaisen riittävää auktoriteettia tai viestiä sosiaalisesta statuksesta: lääkkeen saaminen on etuoikeus.

Kulttuuris-historiallisesta näkökulmasta lääke on myös länsimaisen lääketieteen eli biomedisiinan valta-aseman symboli. Vaatiessaan lääkäriltä lääkettä potilas toteuttaa hyvän kansalaisuuden ihannetta eli luottaa biomedisiinan vahvuuksiin.

Toisaalta kaikki kulttuurit, niin myös biomedisiina, elävät ajassa ja muuttuvat. Alun perin 1970-luvun yhteiskuntatieteistä virinnyt medikalisaation kritiikki on levinnyt myös lääketieteen tutkimuskirjallisuuteen esimerkiksi ylidiagnosoinnin tai ylihoidon kritiikkinä (3,4,5).

Potilaat eivät kuitenkaan välttämättä ole päässeet osaksi näitä keskusteluja ja erilaisten virtausten muuttumista. Kyse voi olla kulttuurisesta eriaikaisuudesta: keskustelu etenee tieteenalojen sisällä, mutta potilaille muuttuvat näkemykset esimerkiksi lääkkeistä saattavat tulla yllätyksenä.

Potilaan nuiva suhtautuminen ammattilaisen suosittelemaan lääkkeettömään hoitoon voi kieliä myös yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Suomalaiset ovat eriarvoisessa asemassa hoitoon ja etenkin lääkäriin pääsyssä (6). Hyvinvointivaltioon kohdistuu valtavia muutospaineita, ja eri puolella Suomea suljetaan terveysasemia. Kun turvaverkot heikentyvät ja eriarvoisuus lisääntyy, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja myös terveydenhuollossa lisääntyy yksilön vastuuttamisen vaade (7,8).

Tällaisessa ilmapiirissä lääkkeetön hoito tai omahoito-ohjeet voivat tuntua potilaasta loukkaavilta, vaikka niissä olisikin perää. Voimavarat lääkkeettömään hoitoon voivat myös olla paremmat silloin, kun elämä on muutenkin tasapainossa esimerkiksi sosiaalisten tukiverkostojen, taloudellisen tilanteen ja jaksamisen kannalta. Näin ei läheskään kaikilla ole.

Entä tarkastelemmeko kriittisesti, millaisia eriarvoisuuksia lääkkeiden määräämiseen liittyy (9,10)? Minkälaista tutkimustietoa meillä on Suomessa siitä, miten stigma, syrjintä tai tiedostamattomat ennakkoluulot vaikuttavat terveydenhuollossa mikrotason kohtaamisiin sekä niissä tehtäviin päätöksiin (11)? 

Törmäyskurssilla vastaanotolla ovat niin kulttuuriset, historialliset kuin yhteiskunnallisetkin käsitykset, jotka vaikuttavat sekä potilaaseen että ammattilaiseen. Niiden merkitystä ei kannata aliarvioida, sillä terveydenhuollolla on erityisen tärkeä rooli ihmisten yhteiskunnassa kokeman luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden kannalta.

Jatkossakin potilaat – taustastaan riippumatta – tulevat toivomaan lääkäriltä kohdatuksi ja kuulluksi tulemista, empatiaa ja mahdollisuutta vaikuttaa.

Lue lisää: Lääkettä vai ei lääkettä?