Osteoporoosi on yleinen ja merkittävä ennenaikaisen toimintakyvyn laskun ja kuolleisuuden aiheuttaja. Suomessa vuosittain 40 000–50 000 murtuman taustalla on luun haurastuminen (1,2). Osteoporoosiin on saatavilla vaikuttavia hoitoja, mutta jopa murtumapotilaiden osteoporoosin tunnistaminen on puutteellista.

Murtuman saaneen potilaan uuden murtuman riski on huomattavasti koholla 1–2 vuotta murtuman jälkeen. Yksi keskeisistä osteoporoosin sekundaariprevention tavoitteista on murtumakierteen katkaiseminen (1,2,3). Osteoporoottisten murtumien kustannukset ovat suuret: vuonna 2019 niiden hintalappu Suomessa oli noin 611 miljoonaa euroa, ja vuoteen 2010 verrattuna kasvu oli 41 %:n luokkaa (4).

Euroopan 29 maan välisessä vertailussa olimme murtumien kustannusseuraamuksissa seitsemänneksi korkeimmalla sijalla. Osteoporoosin lääkehoidon osuus oli vain 2 % näistä kustannuksista, eikä sen suhteellinen osuus juurikaan muuttunut yhdeksän vuoden aikana (4). Täten ehkäisevän hoidon kattavuuden tehostamisella olisi potentiaalisesti saatavissa melkoiset kustannussäästöt.

Tässä numerossa (SLL 33­­–34, www.laakarilehti.fi/e36180) esitetään kansallisesti kattava rekisteritutkimus lääkemääräyskäytännöistä pienienergiaisen murtuman kokeneilla 50 vuotta täyttäneillä naisilla ja 60 vuotta täyttäneillä miehillä (5, tiivistelmä sivulla 1272). Osteoporoosin lääkehoitokattavuus oli murtumapotilailla 10 %:n tienoilla, eli hoitovaje on melkoinen. Uusintamurtumienkaan jälkeen lääkehoitokattavuus ei noussut merkittävästi. Lisäksi sairaanhoitopiirien välillä oli lääkehoidon kattavuudessa lähes 10-kertaisia eroja. Paras kattavuus oli niillä sairaanhoitopiireillä, joissa oli panostettu osteoporoosin hoitoketjuihin.

Artikkeli on karua luettavaa osteoporoosin hoidon tasosta. Osteoporoosin sekundaariprevention heikko toteutuminen ja suuret alueelliset vaihtelut ovat syvällisen itsetutkiskelun paikka.

Maassamme on toiminnassa nyt yhdeksän eri sairauden tai hoidon lakisääteiset laaturekisterit (6). Kuluvasta vuodesta alkaen kansallisten laaturekisterien kehittäminen on osa THL:n pysyvää toimintaa. Laaturekisterien raporttien avulla potilaiden hoidon ja saavutettujen hoitotulosten laatua ja vaikuttavuutta voidaan järjestelmällisesti ja luotettavasti seurata, vertailla, arvioida ja parantaa. 

Osteoporoosin yleinen hoitovaje ja valtavat alueelliset vaihtelut vaativat hoidon kehittämistä kansallisella tasolla, ja laaturekisteri olisi tässä suhteessa merkittävä edistysaskel.

Mutta onko laaturekisterin kehittäminen mahdollista? Sekundaaripreventiossa eli vähäenergiaisen murtuman kokeneiden kohdalla kyllä, kunhan kerättävät tiedot ovat yksiselitteisiä ja vähän käytännön lisätyötä vaativia. Tutkimuksen mukaan murtuman jälkeisen lääkehoidon ja alueellisten erojen selvittäminen on mahdollista, mutta hoidon laadun ja kattavuuden seuranta ei luonnollisestikaan voi olla satunnaisten rekisteritutkimusten varassa.

Lääkehoitokattavuuden lisäksi rekisterissä seurattaisiin matalaenergisten murtumien ilmaantuvuutta ja sitä, kuinka moni murtumapotilas pääsee luustohoitajan ja lonkkamurtumissa geriatrin arvioon. Kokemusten karttuessa tietopohjaa voidaan laajentaa, mutta jos esimerkiksi nämä perustiedot olisivat saatavilla, merkitsisi se pitkää edistysaskelta osteoporoosin hoidossa. Tämä edesauttaisi korkean riskin potilaiden toimintakyvyn ja elämän laadun kohentamista.