Lapsellakin on oikeus osallistua hoitoaan koskevaan päätöksentekoon, mutta myös oikeus suojeluun, jos hänen päätöksentekokykynsä ei ole riittävä. Tasapainoilu näiden välillä saatetaan kokea vaikeaksi.

Oikeus terveyteen on keskeinen perus- ja ihmisoikeus, ja usein myös edellytys muista perus- ja ihmisoikeuksista nauttimiselle (1). Se on turvattu Suomen perustuslaissa sekä useissa kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa, joita Suomi on sitoutunut noudattamaan (2).

Lasten kannalta merkittävin on YK:n lapsen oikeuksien sopimus (LOS) (3). Sen 24 artiklassa säädetään jokaisen lapsen oikeudesta elää mahdollisimman terveenä ja saada tarvittaessa hoitoa. Sopimus koskee kaikkia alle 18-vuotiaita (LOS 1 art.), ja se on ollut Suomessa voimassa vuodesta 1991. Sopimuksen täytäntöönpanoa sopimusvaltioissa valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea.

Lapsen erityinen asema terveydenhuollossa

Lapsen, kuten muidenkin potilasryhmien, oikeus saada terveydentilansa edellyttämää laadukasta hoitoa perustuu potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (potilaslaki, PotL) 3 §:ään (4). Sen mukaan potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Hänen hoitonsa on järjestettävä ja häntä on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata ja että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan.

Lapsen oikeuksien sopimuksen perusteella alaikäiset ovat kuitenkin myös terveydenhuollossa täysi-ikäisistä poikkeava ryhmä, jonka erityispiirteet on otettava huomioon ja jonka oikeuksia täytyy erityisesti suojella. Lapsen oikeuksien sopimuksen ytimen muodostavat sen neljä yleisperiaatetta. Niiden kautta tulee tarkastella myös kaikkea lapsiin liittyvää terveydenhuollon toimintaa.

Periaatteet ovat lapsen oikeus saada etunsa ensisijaisesti huomioon otetuksi kaikissa lapsia koskevissa asioissa (LOS 3.1 art.), lapsen oikeus yhdenvertaiseen kohteluun sekä suhteessa muihin lapsiin että aikuisiin (LOS 2 art.), lapsen oikeus elämään ja kehitykseen (LOS 6 art.) ja oikeus osallisuuteen ja lapsen näkemysten huomioon ottamiseen (LOS 12 art.). Tarkastelemme tässä tarkemmin lapsen osallisuutta omaa hoitoaan koskevassa päätöksenteossa. Sitä turvaa lapsen oikeuksien sopimuksen ohella myös perustuslaki (PL 6.3 §).

Osallisuus

Lapsella on oikeus osallistua omaa terveyden- ja sairaanhoitoaan koskevaan päätöksentekoon. Osallisuuden yksi tärkeä ulottuvuus on itsemääräämisoikeus eli oikeus tehdä itseään koskevia päätöksiä.

Potilaslain 7 § korostaa kuitenkin perus- ja ihmisoikeussääntelyn mukaisesti alaikäisen oman tahdon merkitystä hoitoratkaisuja tehtäessä. Lainkohdan mukaan ikänsä ja kehitystasonsa perusteella hoidostaan päättämään kykenevää alaikäistä (itsemääräävä alaikäinen) on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan (PotL 7.1 §). Arvion lapsen itsemääräävyydestä tekee terveydenhuollon ammattilainen (5). Jos lapsipotilas on arvioitu hoitonsa suhteen itsemäärääväksi, hän voi myös kieltää antamasta tietoa hoidostaan huoltajilleen (PotL 9.2 §).

Ei-itsemääräävä alaikäistä potilasta hoidetaan yhteisymmärryksessä tämän huoltajan tai muun laillisen edustajan kanssa (PotL 7.2 §). Muu laillinen edustaja voi määrätyissä tilanteissa olla esimerkiksi huostaanotetun lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. Tällöinkin lapselle perus- ja ihmisoikeutena turvattu osallisuus edellyttää, että terveydenhuollon ammattilaiset selvittävät lapsen hoitoihin liittyvän mielipiteen aina, kun se on lapsen ikään ja kehitystasoon nähden mahdollista (PotL 7.1 §).

Lähtökohtaisesti huoltajat päättävät yhdessä lasta koskevista asioista (laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 5 §, LHL) (6). Esimerkiksi lapsen henkeä uhkaavissa kiiretilanteissa voidaan toimia yhteisymmärryksessä vain toisen huoltajan kanssa. Huoltaja tai huoltajat eivät voi myöskään missään tilanteissa estää lapsen henkeä tai terveyttä uhkaavan vaaran torjumiseksi annettavaa tarpeellista hoitoa (PotL 9.4 §). Myös huoltajilla on velvollisuus keskustella lapsen kanssa ja ottaa päätöstä tehdessään huomioon lapsen mielipide ja toivomukset (LHL 4.2 §).

Terveydenhuollossa on lisäksi usein mahdollista luoda joukko erilaisia vaihtoehtoja, joista lapsi voi valita ja olla mukana vaikuttamassa tehtäviin ratkaisuihin, vaikkei voisikaan itsenäisesti päättää lopputulemasta.

Riippumatta siitä, onko lapsi itsemääräävä vai ei, merkityksellinen osallisuus on mahdollista vain, jos lapsella on riittävästi tietoa asiasta ja tieto on annettu tavalla, jonka lapsi ymmärtää. Vastuu tiedon antamisesta ja sen ymmärrettävyydestä on terveydenhuollon ammattilaisella.

Oikeuksien punnintaa

Perus- ja ihmisoikeussääntely korostaa yhtäältä lapsen autonomiaoikeuksia, mutta toisaalta myös lapsen oikeutta suojeluun ja huolenpitoon (LOS 3.2 art.). Tasapainoilu näiden oikeuksien välillä saatetaan kokea vaikeaksi, ja ne ymmärretään toisinaan virheellisesti jopa toisilleen vastakkaisiksi.

Terveydenhuollossa jännite liittyy erityisesti lapsipotilaan päätöksentekokyvyn arviointiin. Päätöksentekokykyä on aina arvioitava myös siltä kannalta, toteuttaako se riittävällä tavalla lapsen etua (LOS 3.1 art.). Tämä arviointi ottaa huomioon kaikki lapselle kuuluvat eri oikeudet, sekä suojelun että autonomian. Arviointi voi johtaa siihen, että lapsen suojelun tarve sivuuttaa itsemääräämisoikeuden tai edellyttää jopa lapsen osallistumisoikeuden rajoittamista. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, kun lapsi käyttäytymisellään vaarantaa kasvuaan ja kehitystään.

Ammattilaisten tehtävänä on ottaa arvioinnissa huomioon myös lapsenhuoltolaissa huoltajalle asetetut oikeudet ja velvollisuudet. Arvioitaessa lapselle parasta ratkaisua asiaan vaikuttavat usein lapsen oma, huoltajan sekä ammattilaisten subjektiivinen näkemys asiassa. Yhteinen avoin dialogi, jossa kaikki osapuolet kokevat tulleensa kuulluksi, johtaa usein lapsen kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Toisaalta potilaslaki turvaa siihen kykenevälle lapselle mahdollisuuden hoitaa itsenäisesti terveyteensä tai sairauteensa liittyviä asioita (PotL 7.1 § ja 9.2 §). Antamalla riittävän kypsään harkintaan kykenevälle alaikäiselle mahdollisuus toimia ilman huoltajaansa helpotetaan joissain tilanteissa kynnystä hakeutua hoitoon ja edistetään näin lapsen etua.