Sydänkohtausriskitestit lisäävät tietoa, mutta eivät ratkaise ongelmaa
Sepelvaltimotaudin riskiä voidaan mitata nykyään monella tapaa. Professorin mukaan lääkärit hyötyvät testeistä vähän.
Sepelvaltimotaudin riskiä voidaan mitata monella tapaa. Yksi viimeisimpiä tulijoita markkinoille on suomalainen diagnostiikkayritys Zora Biosciences, joka on kehittänyt sydänkohtausriskitestin, joka mittaa verinäytteestä veren keramidimolekyylien pitoisuuksia.
Yrityksen mukaan Hertta-testi mittaa sydänkohtauksen todennäköisyyttä tarkemmin kuin perinteisesti käytetyt kolesterolimittaukset. Testi otettiin ensimmäisenä käyttöön yhdysvaltalaisessa Mayo Clinic -sairaalassa. Suomessa testiä käytetään yksityisillä lääkäriasemilla kuten Mehiläisessä, Terveystalossa, Diacorissa, Aavassa ja Dextrassa.
Kardiologian professori, TYKS:n kardiologian ylilääkäri Juhani Airaksinen ihmettelee testien tarkoitusta. Airaksisen mukaan testit on suunnattu etusijassa ihmisille, jotka haluavat selvittää kuka on tervein. Kliinikon ongelmia testit eivät ratkaise.
– Terveysintoilijoille yritetään markkinoida kaikenlaisia testejä, joilla he toivovat voivansa todistaa olevansa vielä pienemmässä sairastumisriskissä. En hirveästi ymmärrä tätä filosofiaa.
Sydänkohtausriskeihin pitäisi pystyä vaikuttamaan
Airaksisen mukaan riskejä voidaan arvioida monella tapaa, mutta riskeihin pitäisi pystyä vaikuttamaan.
– Ei se paljon lohduta, jos sinulla on korkeampi riski saada joku tauti, jos et voi tehdä mitään. Lääkehoitojen aloittaminen terveille, joilla on hieman isompi riski sairastua testin perusteella, on ongelmallista, koska ei tiedetä olisiko siitä enemmän haittaa vai hyötyä.
Jos sydänkohtauksen riski todetaan kohonneeksi, ohjeistus on hyvin yksinkertainen. Tupakoitsijan on syytä lopettaa tupakointi, vähän liikkuvan on syytä liikkua enemmän.
– Jos ruokailu on enemmän pikaruokapainotteista, niin pitää miettiä mitä laittaa lautaselle. Ei testin perusteella voi tehdä juuri muuta. Ei meillä ole Käypä hoito -suositusta tai muuta tutkimukseen perustuvaa näyttöä mistään muusta, hän sanoo.
Samat ongelmat koskevat myös genomitiedon ja vaikkapa sepelvaltimokalkin seulonnan käyttöä terveiden henkilöiden riskin arvioissa ja hoidon ohjauksessa, toteaa Airaksinen.
– Ei tämäntyyppisessä seulonnassa ole yleensä järkeä. Jos jollekulle tulee testistä hyvä tulos, niin siitä tulee tietysti hyvä mieli. Jos potilaalle taas tulee huono tulos, voi se joskus johtaa monenlaisiin psykogeenisiin ongelmiin.
Airaksinen jatkaa, että testien informaation perusteella ei voida tehdä varsinaisia hoitomuutoksia. Preventiota voi pyrkiä tietysti tehostamaan, jos riski on kohonnut.
– Usein kuitenkin nämä samat potilaat ovat olleet niin huolissaan omasta terveydestään, että he elävät jo suhteellisen nuhteetonta oppikirjaelämää.
Airaksinen ei halua suositella tämäntyyppisiä testejä vielä kenellekään, koska niillä tavallaan tutkitaan vain terveitä entistä terveemmäksi tai osaa heistä "puolisairaiksi".
– Sinänsä on hieno asia, että tämän asian kanssa on tehty paljon tutkimusta. Tulokset on myös julkaistu hyvissä lehdissä, mutta lisätietoa kaivataan siitä miten testituloksilla saavutetaan todellisia terveyshyötyjä.
Kuva: Fotolia
