Vanha sairaalarakennus muovautuu jähmeästi moderneihin vaatimuksiin

- Ei ennen rakennettu huonompia sairaaloita kuin nykyisinkään, mutta ne suunniteltiin vastaamaan sairaanhoidon tarpeita 1950-luvulla. Vuosikymmenet ovat mullistaneet hoitokäytännöt, joten nykysairaaloiden pitäisi muuntautua uuteen aikaan, sanoo arkkitehti Mikael Paatela.

Helpommin sanottu kuin tehty!

Suomalainen sairaalarakennuskanta on melko iäkästä. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa pyrittiin turvaamaan sosiaalinen tasa-arvoisuus ja saattamaan sairaalapalvelut kaikkien kansalaisten ulottuville. Tavoitteena oli myös suurempien sairaalayksiköiden muodostaminen. Maahan rakennettiin keskussairaala- ja aluesairaalaverkosto osittain uudisrakennuksina, paikoin vanhojen sairaaloiden päälle.

- Aikakauden suunnittelukäsityksen mukaan ns. blokkisairaalasta muodostui viranomaisohjauksessa Suomen yleisin sairaalatyyppi. Yksikäytäväiset vuodeosasastot muodostivat itsenäisinä, korkeina rakennusmassoina sairaalan ytimen. Kapearunkoiset poliklinikka- ja toimenpiderakennukset sekä huolto- ja hallintoyksiköt liittyivät vuodeosastorakennukseen yleensä toisesta päädystään. Suunnittelua ohjasivat toisaalta tarve laajoihin toiminnallisiin osastoihin, toisaalta pyrkimys mahdollisimman kompaktiin kokonaisratkaisuun, Mikael Paatela toteaa.

Hän huomauttaa, että 60-ja 70-luvuilla monen sairaalan jo valmiiksi ahdas tontti rakennettiin täyteen, mikä vaikeuttaa nykyisiä laajentamissuunnitelmia.

- Sairaalarakennuksen laajetessa pyrittiin silti lyhentämään liikenneyhteyksiä sairaalan sisällä. Seurauksena oli rakennusrunkojen huomattava syvyys ja päivänvalon saannin väheneminen verrattuna kapeampirunkoiseen rakennukseen. Toisaalta tuolloin ajateltiin päivänvalon ja ulkonäkymien olevan joko tarpeettomia tai jopa haitallisia tietyissä toimenpidehuoneissa. Kehittynyt ilmanvaihtotekniikka teki myös osaltaan tämän ajattelutavan mahdolliseksi.

Rakennusten kompaktien plaaniratkaisujen lisäksi myös rakennusten kerroskorkeudet minimoitiin energiatehokkuuden ja rakennussäästöjen nimissä.

- Ratkaisut olivat ymmärrettäviä tuona aikana, mutta ne osoittautuivat myöhemmin varsin kalliiksi muunneltavuutta rajoittaviksi tekijöiksi, Paatela huomauttaa.

Sairaalarakennuksen kun on havaittu olevan kaikista rakennustyypeistä eniten muutoksia elinkaarensa aikana läpikäyvä rakennustyyppi. Peruskorjauksia rakennus vaatii 30-50 vuoden välein, mutta sairaalaan kohdistuu koko ajan erilaisia toiminnallisia muutos- ja saneeraustarpeita.

- Kokemus on osoittanut, että tyypillisessä keskussairaalarakennuksessa modernisoidaan jotain aluetta vähintään 5-10 vuoden välein, huomauttaa Mikael Paatela, joka on sairaalasuunnittelija jo kolmannessa polvessa.

Päiväkirurgia mullisti logistiikan

Eräs merkittävimpiä muutosvaatimuksia asettanut toiminto on ollut päiväkirurgian kehittyminen 80- ja 90-luvuilla. Myös uudet kuvantamismenetelmät vaativat uudenlaisia tiloja sairaaloiden sisälle.

- Kun sekä lääketiede että tekniikka kehittyvät, muutos on sairaaloissa jatkuvaa. Vanhoihin rakennusrunkoihin on kuitenkin vaikeaa ja kallista sijoittaa toiminnallisesti ja teknisesti vaativia moderneja tutkimus- ja toimenpidetiloja. Ne eivät useinkaan sovi sairaalan toiminnalliseen ja logistiseen kokonaisuuteen. Käyttökustannuksetkin uhkaavat nousta. Usein käy vielä niin, että rakennustyö ei rajaudukaan pelkkiin seinien siirtelyyn, vaan LVIS-teknisistä syistä saneeraus vaikeuttaa koko sairaalan toimintaa. Parhaillaan kehitelläänkin jatkuvasti helpommin muunneltavia malleja nykyaikaisille sairaalarakennuksille, sanoo muun muassa Turun yliopistollisen keskussairaalan uuden T-sairaalan pääsuunnittelija Mikael Paatela.