Katkenneita sormia, hirvittävää löyhkää
Suomessa ilmoitettiin vielä vuonna 1934 lähes 500 kuolemaan johtanutta työtapaturmaa. Ruumiinosista pahimmassa vaarassa olivat sormet – olihan sahateollisuus suurin työllistäjä.
Tuskin missään ammatissa olivat olot valitettavammat, sellaista tomua, sellaista löyhkää, niin iljettävää työtä.
Vera Hjelt 1909
Erään työntekijäryhmän olot olivat 1900-luvun taitteessa niin huonot, että työn aloittamista seurasi automaattisesti pahoinvointia, vatsaoireita, yleistä huonokuntoisuutta ja usein henkeä uhkaava kuumetauti.
Ryysytyöntekijöiden tehtävä oli lajitella metsä- ja kutomateollisuuden käyttöön menevät likaiset, käytetyt tekstiilit ja poistaa niistä vierasesineet.
– Ilmassa on väkevä, epämiellyttävä löyhkä, jota tottumaton tuskin jaksaa sietää, kirjoitti työtiloissa 1909 vieraillut ammattientarkastaja Vera Hjelt.
Ryysytyöntekijöiden tilannetta ei ennen Hjeltin kartoitusta juurikaan tunnettu. Heidän puuttumisensa työterveystilastoista oli yleiseurooppalainen ongelma.
Syynä saattoi olla se, että ammatti oli pääosin naisten.
Työntekijöillä todettiin hengityselinten tauteja, tulehdustiloja sekä esineiden leikkelyn aiheuttamia tapaturmia. Eri maissa oli raportoitu koleraa, rokkoja, keltakuumetta, kurkkumätää ja jopa pernaruttoa, jota moni sanoi ryysytaudiksi.
Tehtaanlääkärin arki
Ryysyjenlajittelukeskukset eivät olleet ainoita riskialttiita työpaikkoja.
Runsaasti tapaturmia sattui muun muassa sahateollisuudessa sekä valimoilla. 1900-luvun taitteen tapaturmatilastoista voimme lukea sadoista menetetyistä sormista, silmistä, hampaista ja jaloista sekä useista kuolemista, vammautumisista ja ruhjoutumisista.
Lääkärien ilmoitukset kertovat vakavien tapaturmien arkisuudesta.
– Merkkeliharkko katkesi ja kiskoi kaksi hammasta terottajan suusta, totesi eräs.
– Vantaan kanttauksessa lensi sellainen takaperin ja sattui muuan työmiehen korvaan, niin että pääluu särkyi ja osa siitä täytyi ottaa pois, kirjoitti toinen.
– Yksi työmies loukkaantui kimpisahaa käyttäessä takaisin lentäneestä halosta niin pahoin että kuolema seurasi, kuului yksi ilmoitus.
Erästä työmiestä olivat toverit leikillään tönäisseet, jolloin tämä ”kaatui höyrypannun kraanaa vasten ja sai niin pahoja palohaavoja että perästäpäin kuoli”.
Tehtaanlääkärien arki lienee pahimpina päivinä muistuttanut sotatannerta: amputoimista, sitomista, ompelemista, akuuttien vuotojen tyrehdyttämistä, lähettämistä sairaalahoitoon, väliin kuoleman toteamista paikan päällä.
Vielä vuonna 1934 ilmoitettiin 453 kuolemaan johtanutta työtapaturmaa. Ruumiinosista pahimmassa vaarassa olivat sormet – olihan sahateollisuus maan suurin työllistäjä. Sormien jälkeen tulivat jalat ja käsivarret. Myös silmätapaturmat olivat yleisiä.
Vakuutukset muuttavat
Työterveys jaettiin 1900-luvun alussa kahteen teemaan: työturvallisuuteen, jonka ei juuri katsottu kuuluvan lääkärien toimialaan, sekä työntekijän vahingoista saamaan korvaukseen, joka vakuutusjärjestelmän myötä muutti lääkärin työtä perusteellisesti.
Kun lasten ja nuorten tekemän teollisuustyöhön vaaroihin kiinnitettiin huomiota 1880-luvun alussa, tuotiin samalla esille työnantajan vastuu. ”Pakkovakuutusta” kuitenkin vastustettiin laajalti. Monien vaiheiden jälkeen vuonna 1925 voimaan tullut työväen tapaturmavakuutuslaki koski kaikkia ruumiillisia töitä tekeviä.
Lääkärit eivät ottaneet uusia velvollisuuksia innolla vastaan.
– Työkyvyn menetyksen arvioiminen on jotain sellaista, josta minä omalta kohdaltani pyytäisin päästä, kerrottiin Lääkäriliiton Aikakauslehdessä vuonna 1917 erään lääkärin todenneen – tämä oli pitänyt korkeita hintoja yhtiöille, koska halusi niin vähän kuin mahdollista kohdata vakuutusasioita.
Yhteisessä lehdessä pohdittiin, saako näin tehdä.
Kolmas mies
Vakuutusjärjestelmä toi lääkärin ja potilaan väliin osapuolen, jota kutsuttiin ”kolmanneksi mieheksi”.
Muutos oli niin vallankumouksellinen, että työterveydestä lääkäripiireissä käyty keskustelu keskittyi pitkälti vakuutusasian ympärille. Potilastyössä piti huomioida kolmannen tahon vaatimukset, ja potilaan ja lääkärin väliin ilmestyi epäilyksen siemen.
Marian sairaalan johtaja Henry Bardy kirjoitti Lääkäriliiton Aikakauslehteen vuonna 1931, että eniten päänsärkyä tapaturmavakuutuslääkäreille tuottivat epämääräiset sairauskäsitteet. Esimerkkinä hän kertoi issiastapauksesta, jossa korkein oikeus oli kumonnut vakuutusneuvoston päätöksen.
Onnettomuus oli tapahtunut työntekijän laskiessa painavaa sementtiputkea.
Vaikka lääkärin mukaan vamma johtui tuosta tapahtumasta, valtion tapaturmavakuutuslautakunta päätti toisin. Työtovereiden todistuksia ei huomioitu, ja tapaturmavakuutusyhtiön palveluksessa ollut lääketieteellinen asiantuntija oli esittänyt arvelunsa potilasta tutkimatta.
Bardyn mukaan tämä oli sivuuttanut alkuperäisen lääkärinlausunnon väärin perustein.
Herman Lavonius antoi Lääkäriliiton Aikakauslehdessä vuonna 1937 neuvoja ammattitautien määrittelemiseen. Työntekijäin tapaturmavakuutuslakiin oli hiljan liitetty myös eräiden ammattitautien korvaaminen. Lavonius totesi olevan vaikeaa määritellä, johtuiko tauti juuri määrätystä työstä vaiko esimerkiksi syfiliksestä, trakoomasta tai alkoholista.
Henkinen väsymys
Työn ja levon syklin mullisti sähkövalo, joka mahdollisti ympärivuorokautisen työnteon paitsi tehdassaleissa, myös konttoreissa. Näin työterveyden piiriin alkoi hiljalleen hiipiä myös psyykkinen puoli. Aikakauden kielellä etenkin miehet kärsivät työperäisestä neurasteniasta, henkisestä uupumuksesta.
Työterveyshuoltoon keskeisesti vaikuttanut Leo Noro kirjoitti 1940-luvun alussa, että henkisesti raskaiden ammattien harjoittajissa, joihin myös lääkärit lukeutuivat, esiintyi tavallista enemmän sydämen ja aivojen verisuonien kalkkeutumista.
Kerrotaan, että Leo Noro sai innostuksensa ammattitauteihin työskenneltyään puolustusvoimissa, missä hän havaitsi kemikaalimyrkytysten yleisyyden ammuslataamoissa.
Vuonna 1945 Helsinkiin perustettiin ammattitautien poliklinikka ja osasto, ja kliininen opetus aiheesta aloitettiin samana vuonna.
Noro totesi Suomen olevan ”startissa jäljessä noin 30 vuotta muusta maailmasta”. Päivän ajankohtaisia aiheita olivat ”silikoonikysymys” sekä häkämyrkytys, joka ammattitautina koski 50 000 kansalaista.
Työsuojelun pioneerit
Lääkärien keskuudessa työterveyteen liittyvä koulutus ja tutkimus alkoivat vakiintua toisen maailmansodan jälkeen, mutta tätä ennenkin toimi alan pioneereja, kuten alussa mainittu Vera Hjelt.
Hjeltin kerrotaan lapsena tarkkailleen kotiaan vastapäätä sijainneesta lavantautisairaalasta karkailevia kuumehoureisia potilaita. Tartuntariskin piirissä kasvaneesta Hjeltistä tuli Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen ammattientarkastaja, joka perusti työväensuojelunäyttelyn. Hjeltin kerrottiin saaneen enemmän aikaiseksi kuin monien komiteoiden.
Kun tapaturmalainsäädännön tarpeesta ryhdyttiin 1800-luvun lopulla keskustelemaan, elettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa vaarallisten työolojen ja lapsityövoiman aikaa. Ruumiillisen työn riskit nähtiin välttämättömänä pahana, ja kehitetty vakuutusjärjestelmä vei lääkärien päähuomion korvauspuolelle.
2020-luvulla työterveyshuolto on jälleen eriarvoistava tekijä. Sen ulkopuolelle jää runsaasti aikuisia, jotka eivät ole säännöllisen palkkatyön piirissä.
