Liikkumavaraa tulisi olla sen verran, että sinne mahtuu toivo.

Hyvinvointialueiden aloitukseen liittyvää rajua alirahoitusta on puitu viime viikkoina monessa mediassa.

Hyvinvointialueiden rahoituksen osalta on yksiselitteisesti hyväksytty ajatus, että hyvinvointivaltion inflaatio ei voi jatkaa nykyisellä urallaan ja vaatimuksia vaikuttavuuteen perustuvasta rahoitusmekanismeista ei taida vastustaa kukaan. Kun lähtötilanteessa vaikuttavuutta ei kyetä vielä riittävällä, reaaliaikaisella tai edes yhdenmukaisella tavalla kuvaamaan, on jouduttu tyytymään valuvikaisiin kompromisseihin, jotka uhkaavat siirtää näköpiirissä olevilta vuosilta liikkumavaran tarvittavista toimista hyvinvointialueilla olemattomiin.

Olo hyvinvointialueilla on kuin Oliver Twistillä. Lapsen äiti ei kerro nimeään ja eväät elämään ovat määrittäneet kivikkoisen tien vuosiksi jo ennalta. Läpeensä hyvä sydän, sen enempää kuin kiistattomasti yhteiskunnallisesti merkityksellinen työ, ei suojaa matkalla, jossa kurjuuden kaistaleveydellä vain viekkaimman voitto ratkaisee. Ja kuinka hyvin Dickens sen kuvaakaan – kun ihmisen tai organisaation kaistaleveys on sidottu selviytymiseen tulevaisuuden sijasta, olemme kaarnaveneitä aalloilla, riippuvaisia onnenkantamoisista, joita ei jokaisen orpopirun kohdalle suoda.

Maailma on muuttunut pysyvästi. Valtion taloudellinen kantokyky heikkenee, eikä väestön huoltosuhde asiaa tule helpottamaan. Kansallista, vaikeaa keskustelua priorisoinnista vasta aloitellaan samaan aikaan kun lääketiede tarjoaa enemmän hoitomahdollisuuksia kuin koskaan ennen. Työmarkkinat ovat muuttuneet peruuttamattomasti, eivät pelkästään palkkakiistan vaan olemassa olevien rekrytoitavissa olevien työntekijöiden määrän osalta, eikä ratkaisuksi haluta siitä huolimatta hyväksyä työperäistä maahanmuuttoa. Työssä olevien osalta aiemmat odotukset kestettävissä olevista työoloista ovat verkalleen muuttunut akuuteiksi vaatimuksiksi, joita ei enää voida ohittaa ja työn murroksen ei voida olettaa tapahtuvan kuluitta, jos ei kivuittakaan.

Rahoituksen korjausliikkeitä ei voi odottaa

Juuri tästä syystä on tärkeä ymmärtää alirahoituksen vaikutukset ja seuraukset hyvinvointialueilla. Rahoituksen valuvikaa voidaan tulevina vuosia korjata ja näin on myös kommunikoitu tehtävän. Korjausliikkeet eivät kuitenkaan tule olemaan riittäviä siihen palvelutasoon ja niihin toimintamalleihin, joilla olemme tottuneet toimimaan. Muutoksen tarve ymmärretään hyvinvointialueilla hyvin, enkä itse tunnista sellaista taloudellista holtittomuutta olemassa olevissa organisaatioissa, että edessä oleva sopeutuminen ratkaistaan yksin valtiollisella holhouksella. Sopeutumista ja muutosta tarvitaan – aikaikkuna on kuitenkin kohtuuton. Kysymys onkin lähinnä siitä, onko hyvinvointialueille jätetty liikkumavaraa muuttaa toimintaansa pitkäkestoisesti ja järkevästi väestön hyvinvointia parhaalla ja kestettävällä tavalla palvellen, vai jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi äkkijarruttaa keinoilla, jonka seurauksia emme ole valmiita hyväksymään.

Hyvinvointialueilla alirahoituksen määrä on niin syvä, että 2024 kuvattuja laskennallisen rahoituksen korjausliikkeitä ei voida jäädä odottamaan. Jokainen hyvinvointialuejohtaja aloittaa sopeuttamistoimet välittömästi.

Odotankin, että näemme ensi vuonna laajasti niitä. Ratkaisut sisältävät useilla alueilla väistämättä yt-neuvotteluja ja palvelujen karsimista. Paikalliset ratkaisut palveluverkosta ja joiltain osin palveluvalikoimastakin voivat yllättää. Hyvinvointialueiden välillä näemme todennäköisesti hinnoittelun muutoksia niillä, jotka sillä voivat omaan rahoitukseen vaikuttaa. Liikkumavaraa sellaisiin investointeihin, joilla haluttua vaikuttavuutta voitaisiin edistää ei taida juurikaan olla, kun suurimmalla osalla on vaikeuksia saada investointivaltuudet riittämään edes välttämättömimpään rakennuskannan ylläpitoon.

Toivolle oltava sijaa

Kun ihmisen tai organisaation koko kaistanleveys – ajatukset, ajankäyttö ja ongelmanratkaisukyky – on ajettu riittävän ahtaalle, ei ole mahdollista nähdä horisonttiin ja keskittyä toimimaan tulevaisuutta palvellen. Ainoa ajatus on selvitä seuraavasta laskusta, seuraavasta vuosineljänneksestä tai seuraavasta arviointipisteestä. Jos liikkumavara on yhden vaihtoehdon kokoinen, vain sitä voi käyttää. Liikkumavaraa tulisi olla sen verran, että sinne mahtuu toivo. Toivolla tarkoitan mahdollisuutta lähteä tavoittelemaan uudistuksen määränpäitä niin, että hyvinvointialueilla työskentelevät, hallinnosta perustehtävän äärelle, voivat kokea olevansa osa ratkaisua, eivätkä osa ongelmaa tai peräti syyllisiä siihen.

Uudistuksen tarvetta ei tarvitse perustella, eikä sen kiireellisyyttä – se ymmärretään. Pelkkä hallinnollinen muutospäätös ei ole riittävä aikaikkuna muutoksen toteuttamiselle, joten liikkumavaraa tarvittaville toimille tarvitaan. Asiaa tarkastellaan taatusti myöhemmin Pickwick-kerhon jälkeenjääneistä papereista ja jäljelläkin saattaa lopulta olla vain Kaksi kaupunkia. Edessä ei silti tarvitse olla Saiturin joulu, vaan voimme valita myös Loistavan tulevaisuuden. Edessä on kaikesta huolimatta hyvinvointia dickensiläiseen tapaan, kasvutarina, jonka soisi päättyvän hyvin.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.