Viisastelijoille suositan samaa kuin tyttäreni minulle: kuuntele.

Oppimistehtäväni: kohtaa, älä neuvo.

Kuka tämän sai oivaltamaan? Tyttäreni, jonka kanssa olen saanut kasvaa. Hän haluaa kuuntelua, ei ratkaisumalleja. Pitää seisahtua ja ottaa vastaan.

Tytär se juuri vei minut katsomaan näyttelijä Miiko Toiviaisen omaelämäkerrallisen monologin ”Kepeä elämäni”, joka kuvaa kasvua transmieheksi. Sukupuolen korjausprosessi on näytelmän osa, mutta ei kenties dramaattisin. Prosessin kuluessa päähenkilö ei kohtaa ylitsekäymättömiä ongelmia sen enempää hoitohenkilökunnan kuin omaistenkaan parissa.

Minulle tekstin fokuksessa oli häpeä, jota päähenkilö kantaa nuoruudessaan. Lapsena hän on luontevasti sekä tyttöjen että poikien joukossa, mutta nuoruudessa astuvat kuvaan syvät ahdistukset. Niiden kuvaus on monologiteoksen kirkas ydin, jonka kohtasin syvästi käsitettävänä.

Päähenkilö on päässyt näyttelijänkoulutukseen ja hän esittää Kailaan runon ”Olin nuori” opiskelutovereilleen. Runon kertojaminä menee kouluun ”kasvoin harmajin, sinipunervin silmänaluksin” ja pelkää että rehtori, vanha ja viisas mies, tietää syyn hänen angstiinsa. Ja kotonakin täti katsoo suoraan hänen lävitseen.

On ehkä banaalia dissekoida 1920-luvulla ilmestynyttä runoa nuorukaisen masturbaatioahdistukseksi. Mutta harmaat kasvot ja sinipunaiset silmänaluset sekä tuskaisuus voidaan selittää 1900-luvun alun seksuaalivalistuksella, jossa itsetyydytyksen (tai -saastutuksen) vaaroista varoiteltiin. Luonnollisen asian ylle langetetut häpeän varjot ulottuivat 1970-luvulle saakka, omaankin varhaisnuoruuteeni. Kailaan kohdalla ahdistusta lisäsi homoseksuaalisuus, jota hän ei 1901 syntyneenä koskaan voinut vapaasti näyttää osana identiteettiään.

Juuri näyttää-verbi onkin olennaista siinä, mitä Miiko Toiviaisen monologi herätti minussa. Monologin päähenkilö kasvaa kipeästä elämästä taiteilijaksi, omaksi itsekseen, ja avaa kokemuksiaan teoksessa nimeltä ”Kepeä elämäni”. Hän saa kokea dysforian asemasta euforian. Meistä kukin on nuorena kamppaillut oikeudesta näyttää, näkyä ja tulla nähdyksi. Se on yhteistä ja lisää keskinäistä ymmärrystämme, vaikka emme joudukaan kaikki yhtä vaativille taipaleille syvimmän minuutemme olemassaolon oikeutusta rakentaessamme.

Häpeä on vahva identiteetin muovaaja. Ruotsalaisen journalistin Yvonne de Geerin muistelmateokset ”Aldrig en av oss” ja ”Är det nåt särskilt med dig?” käsittelevät juuri tätä aihetta kiehtovasti. Kirjailija syntyi 1930 ja adoptoitiin parivuotiaana aatelisperheeseen. Hän käsittelee kirjoissaan paitsi joukkoon kuulumattomuuden problematiikkaa myös liiallista häveliäisyyttä.

Yvonne de Geerin kuvaus siitä, kuinka hän ei voinut aikuisenakaan keskustella kainon adoptioäitinsä kanssa kuukautissiteiden ostosta, on hellässä humoristisuudessaan upeaa luettavaa. Koodisanat ”Em” (Menstruation” ja ”Be” (Bindor), saatetaan mainita, ei muuta, ja osa keskustelun sisällöstä jää molemmille arvailun varaan. Isälle ei voida näistä aiheista hiiskuakaan.

Nykyaikana tällainen kainous lienee harvinaista Pohjoismaissa. Mutta monissa maissa kuukautishäpeä yhä estää esimerkiksi tyttöjen koulunkäyntiä. Ja kun meillä puhutaan kuukautisköyhyydestä ja maksuttomista siteistä, keskusteluun hiipii häpäisyn sävyjä. Mikseivät tytöt ompele itse siteitään, kysytään, tai käytä kuukuppeja. Sehän olisi ekologistakin! Neuvojen antajista harvemmat ovat naisia eivätkä tule ajatelleeksi, että kuukautiset alkavat nykyään usein jo 11 vuoden iässä, jolloin kuukupin käyttö ei tule kyseeseen.

Viisastelijoille suositan samaa kuin tyttäreni minulle: kuuntele. Auta asia esille, anna tukesi. Kysy. Älä ole tietäväinen, älä selitä kipua pois vaan ota se huomioon.