Päivi Hietanen

Arvostettu näytelmäkirjailija Reko Lundán sairasti aivokasvainta, johon ei ollut parantavaa hoitoa. Yhdessä puolisonsa Tiina Lundánin kanssa hän kirjoitti pysäyttävän romaanin lapsiperheen kaaoksesta syövän keskellä (1). Sairauden eteneminen tuotti epätoivoa, mitä kokemus lääkärin suorapuheisuudesta ei helpottanut.

Potilas hakeutui ihmeparantajalle. ”Ensimmäiseksi Natalie otti ranteista ja kysyi syntymäaikani. – – Hän katsoi minua terävästi silmiin kuin olisi lukenut ajatukseni. – – Natalie paineli, nipisteli ja hieroi eri pisteistä kehollani vielä vajaan tunnin. Heräsin ihanasta raukeudesta aivan liian aikaisin, kun se kutsui minua. Natalie kertoi, että tulisi hoitamaan minua. Se sanoi uudestaan, että olin hyvä ihminen ja uskoi minun paranevan. Kylmät väreet juoksivat selkärangassa. Tuli niin hyvä olo, että nauratti ja itketti.”

Meitä lääkäreitä kiukuttaa ihmisten taipumus hakea apua koululääketieteen ulkopuolelta. Pelätään, syystä kyllä, potilaiden joutuvan hyväksikäytön ja huijauksen uhreiksi. Saattaa se mennä tunteisiinkin, kun meihin ei luoteta.

Lundánien teksti tarjoaa mahdollisuuden pohtia, mitä ihmisen tutkiminen ja hoitaminen oikeastaan on? Vielä sata vuotta sitten lääkärin työ perustui potilaan havainnoimiseen, kuuntelemiseen ja koskettamiseen. Diagnostisten keinojen parantuessa fyysinen tutkiminen jäi vähemmälle. Vielä kauemmas potilaasta lääkärit ovat siirtyneet etävastaanottojen aikakaudella. Tekoälyn pelätään lisäävän etäisyyttä entisestään (2). Monet lääkärit kokevat tämän uhkana työlle, johon ovat tunteneet kutsumusta.

Etävastaanotot toimivat monissa tilanteissa hyvin, mutta ovat herättäneet huolta diagnostisista virheistä. Herkkyys havaita vähittäisiä muutoksia potilaan toimintakyvyssä tai kognitiossa vähenee ruudun takana. Käden vapina, kävelyn muutos. Asiat, joita jätetään sanomatta. Potilaan vaatetuksen antamat vihjeet. Paneeko lääkäri merkille alkavan vyöruusun? Näkeekö viiltelyn jäljet? Teknisistä laitteista on paljon hyötyä sairauksien toteamisessa, mutta ne eivät näe sellaista, mikä herättäisi lääkärissä tunteen, että jotain pitää vielä selvittää.

Ammattiimme liittyy ainutlaatuinen luottamus: lupa katsoa ja koskettaa alastonta lähimmäistä valkoisen takin suojasta. Potilaan somaattinen tutkiminen on myös rituaali, joka synnyttää hoitosuhdetta. Se on intiimiä tiedonvaihtoa, joka on tärkeää yhteiselle päätöksenteolle. Pulssin tunnustelu, vatsan painelu, lämmin käsi olkapäällä auskultoidessa – kaikki potilaan kehoa kunnioittaen ja kertoen, mitä tehdään. Se kertoo välittämisestä. Tutkittiin tarkasti.

Lääkärin hyväksyvä silmäily ja kosketus on korjaava kokemus potilaalle, joka kantaa kehon poikkeavuuksiin liittyvää häpeää. Sairaalassa ja vastaanotolla kaikki on normaalia. Nuoren potilaan amputaatioarven lempeä kosketus kertoo turvallisesta tilasta. Hienosti parantunut!

Ruudulta katsomme potilaan tietoja kuin heidän varjojaan, emmekä opi ruumiillisuudesta ja inhimillisestä läsnäolosta. Hoitosuhde köyhtyy ja etäännyttää lääkäriä ammatti-identiteetistään, vähitellen ehkä itsestäänkin. Myös lääkäristä uhkaa tulla ruutuikoni.

Usein lääkäri onnistuu parantamaan sairauksia. Yhtä usein olemme toivon tuojia ja lohduttajia, todistajia toisen kärsimykselle. Koneen tuottama massatieto voi olla tehokas harvinaissairauksien toteamisessa, mutta se ei tunne potilasta eikä hänen omaisiaan. Sillä ei ole lääkärin elämänkokemuksen tuomaa viisautta. Ihmiselon monimuotoisuus ja arvot eivät ole helposti muutettavissa numeroiksi tai algoritmeiksi.