Ammattilaisten näkemyksiä siitä, miten uusia työntekijöitä saataisiin houkuteltua ja sitoutettua terveydenhuoltoon, ei oteta vakavasti.

Viimeisten viikkojen aikana on kysymys terveydenhuollon alalla työskentelevän henkilökunnan riittävyydestä tulevaisuudessa ollut erityisen ajankohtainen. Keskiössä ovat olleet hoitajat. Samanlainen ongelma kasvaa myös lääkärikunnan osalta, vaikka lääkäreitä koulutetaankin enemmän kuin koskaan. Hoitajien kohdalla kysymys on paljolti palkasta, mutta myös muustakin. Lääkärikunnan kohdalla tuon ”muun” eli työn sisällön ja lääkärin ydintyön merkitys terveydenhuollossa on todennäköisesti vielä suurempi. Niin hoitajien kuin lääkäreidenkin kohdalla tuo ”muu” pitää sisällään niin kansalaisten kuin päättäjienkin osoittaman ammatin arvostuksen. Kumpaakin ammattikuntaa kyllä arvostetaan gallupeissa ja A-studiossa, mutta käytännössä kumpikin ammattikunta kohtaa työssään henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa. Ammattilaisten näkemyksiä siitä, miten uusia työntekijöitä saataisiin houkuteltua ja sitoutettua terveydenhuoltoon, ei myöskään oteta vakavasti.

Lääkärin työn ytimessä on auttaa potilaitaan parhaalla mahdollisella ammattitaidolla luottamuksellisessa hoitosuhteessa potilaan kanssa. Ammattitaito edellyttää jatkuvaa oppimista, kokemuksen karttumista ja potilaan kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Pysyvä potilas-lääkärisuhde mahdollistaa tämän: lääketieteen oppimisen kokemuksen kautta, potilaan näkökulman sisäistämisen ja luottamuksen luomisen. Tämän seurauksena lääkärin työ on palkitsevaa, potilaalle tuleva terveyshyöty on suurempaa ja rahaakin säästyy. Tästä kaikki ovat yksimielisiä, mutta kehitys kulkee kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. Potilaan ja lääkärin väliin rakennetaan yhä korkeampaa muuria ja ongelmia lähdetään ratkaisemaan organisaatiota muuttamalla ja budjetteja tarkastelemalla. Helposti numeroina esitettävät tulostavoitteet ajavat sisällön ohi.

Ydintarpeet perustana

Entäpä, jos terveydenhuollon suunnittelu pohjautuisikin potilaan ja terveydenhuollon henkilöstön ydintarpeille, ei ensisijaisesti talousjohtajien, organisaation uudistajien ja poliittisten ideologioiden näkökulmiin? SOTE-alueiden kustannusten pitäisi olla jo suunnitteluvaiheessa läpinäkyviä, jotta kansalaiset, potilaat ja terveydenhuollon henkilökunta näkisivät kuinka paljon varoja kohdennetaan oikeasti potilaiden hoidon parantamiseen verrattuna byrokratian ja tietojärjestelmien nielemiin kuluihin. Tulevina vuosina rahaa on aiempaa vähemmän käytettävissä usean samanaikaisen katastrofin (ilmastonmuutos, COVID-19, Ukrainan sota) seurauksena. Jokaisen euron käyttötarkoitus tulisi pohtia tuotetun terveyshyödyn, ei suoritteiden valossa. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita Suomen hyvät tulokset syöpäsairauksien hoidossa kansainvälisessä vertailussa. Kansalaisillekin tulisi asettaa tavoitteita, esim. tupakoinnin lopettaminen, huumeettomuus, riittävä yöuni, liikunnan lisääminen ja painon pudotus. Terveyspsykologeja tulisi palkata perusterveydenhuoltoon auttamaan potilaita näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Näin säästyneillä kustannuksilla voitaisiin kohdentaa enemmän varoja vakavien sairauksien hoitoon ja tutkimukseen.

Terveydenhuollon henkilöstön olojen parantamisen voisi aloittaa pohtimalla nuoren lääkärin tai hoitajan työpäivän haasteita. Lasten hakeminen päivähoidosta määrittelee pitkälti sitä, miten työaikataulut rakennetaan. SOTE-alan työntekijöiden ”hyvinvointikeskukset” olisivat ehkä lähempänä nimikettään, jos henkilökunta voisi aamulla tuoda ja hakea lapsensa ”hyvinvointikeskuksen” yhteydessä toimivasta lastentarhasta (varhaiskasvatuksen yksiköstä) ja/tai harrastuskeskuksesta.

Luottamus ja yhteinen vahva tahtotila ovat osoittautuneet tulivoimaa suuremmiksi tekijöiksi meneillään olevassa Ukrainan sodassa. Nämä ovat terveydenhuollossakin tärkeitä henkilökunnan motivaatiota ja joustavuutta kasvattavia tekijöitä. Liian suurissa yksiköissä yhteisön voima heikkenee ja yksilölle voi syntyä käsitys oman panoksen arvon vähenemisestä. Tämän vuosituhannen alusta lähtien yksiköiden koko on jatkuvasti kasvanut, säännönmukaisesti toistuvat organisaatiouudistukset ovat paitsi syöneet voimavaroja myös erkaannuttaneet ydintyötä tekevät yritysjohtajiksi muuntuneista esihenkilöistään. Lääkärit ovat pääsääntöisesti luovia ja lahjakkaita, potilaan parhaaksi työskenteleviä motivoituneita ja korkean työmoraalin omaavia työntekijöitä. Jos he ymmärtävät olevansa yhä enemmän sihteerin työtä tekeviä nappuloita shakkilaudalla ei ole yllättävää, että lääkärit siirtyvät töihin, joissa kokevat voivansa paremmin hyödyntää ja kehittää ydinammattitaitoaan potilaidensa parhaaksi.

Vuosien kokemus arvoon

Ikärasismi on käsite, josta Suomessa puhutaan vähän. Ikääntyviä pidetään lähinnä taakkana. Aasiassa sitä vastoin ikää ja kokemusta arvostetaan. Ehkä lääkäri- ja hoitajapulan uhkaamassa maassamme kannattaisi kunnioittaa myös työvuosien mukana saatua kokemusta, joka kattaa paitsi potilaan hoidon myös vuosikymmenten aikana kohdatut ulkoiset haasteet.

Viikonlopun keskusteluissa kävi ilmi, että erään kotimaisen vaatetustehtaan tuotteiden kysyntä on yllättävästi kasvanut. Työntekijöitä ei vain löydy. Pieni tehdas löysi onneksi 70-vuotiaita ja jopa 80-vuotiaita virkeitä henkilöitä tuotannon kasvun mahdollistamiseksi. Terveydenhuollossakin on turvauduttu eläkeläisten houkuttelemiseen takaisin töihin. Ehkäpä kokemus- ja mentorointiapua voisi hakea nuorten lääkäreiden tukemiseen eläköityvistä tai vastikään eläkkeelle jääneistä kollegoista, tai jopa pidentää mahdollisuutta työskennellä yli virallisen eläkeiän? Yhdysvalloissa lääkäreillä ei ole mitään eläkeikää. Lontoossakin toimii eräs arvostettu 100-vuotias lääkäri. Viranomaiset tosin edellyttävät, että hänellä on nuorempi kollega työparinaan. Aikanaan Meilahden sairaalassakin oli kokenut sisätautiseniori, joka istui työpäivänsä kokoustilassa, jossa nuoret lääkärit kävivät hakemassa häneltä tukea kliinisiin ongelmiinsa.

Amanda Loudin pohti Medscape Anestesiologyss ä taannoin kysymystä ”How old is too old to work as a doctor?” Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota yli 70-vuotiaiden hyvin suureen yksilölliseen vaihteluun ja mahdolliseen tarpeeseen arvioida näiden työkykyä. Kirjoituksessa pohdittiin ikääntyvien lääkärien merkitystä Yhdysvaltojakin uhkaavan lääkärivajeen tasapainottamisessa. Vaikka lääkärien työkyvyn arviointia vastustetaan, pidetään sitä varteenotettavana vaihtoehtona pakolliselle eläkeiälle.

LKT, professori Eija Kalso on HUS:n kipuklinikan ylilääkäri.