Olen ihan varma, että tekin olette miettineet tätä. Mistä ihmeestä tähän yhteiskuntaan ilmestyi näin silmiinpistävä epäluottamus viranomaisia ja auktoriteetteja kohtaan? Tiedättehän, lääkärit ovat vain lääkeyhtiöiden keino tehdä lisää rahaa, ja maailman tapahtumia liikuttelee salaperäinen poliittinen eliitti. Korona on suuri huijaus ja koronarokotteiden haitoista vaietaan.

Mistä tämä sai alkunsa? Itse ajattelin pitkään, että kyseessä olisi vain neoliberalistisen ajattelun sivutuote. En koskaan unohda Matti Apusen yliökirjoitusta Helsingin Sanomissa (2014), jossa hän vastasi Riku Rantalalle: ”Rantalan mielestä valtio on erehtymätön ja hyväntahtoinen, koska valtio olemme me. Ikävä kyllä tieto on väärä; valtio on itsekäs ja juonikas.” No, jos valtio on itsekäs ja juonikas, miksi luottaisimme valtioon?

Sitten esitettiin toinen vaihtoehto. Entä jos Venäjä sotkee? Se haluaa hajottaa lännen yhtenäiset rivit kylvämällä mis- ja disinformaatiota kaikenlaisista asioista kuten rokotteista. Jos tämä on totta, se tekisi rokotteiden vastustajista Venäjän hyödyllisiä idiootteja.

Nyt aion kertoa vielä kolmannesta vaihtoehdosta. Se tulee Uudesta-Seelannista. Siellä aloitettiin vuonna 1972 niin sanottu Dunedin-tutkimus, johon värvättiin yli tuhat vastasyntynyttä. Näitä ”vauvoja” on tämän jälkeen seurattu intensiivisesti. Heitä on haastateltu ja tutkittu läpi koko elämän kahden vuoden välein, ja näin tutkijoille on kertynyt uskomaton aineisto. Siihen on tallennettu tutkittavien elämänvaiheet ja persoonallisuuden kehitys sekä tietenkin valtava määrä fysiologisia mittauksia.

Olin hiljan yhteydessä Dunedin-arkiston tutkijoihin. He kertoivat, että viimeisen julkaistun tutkimuksen jälkeen he ovat saaneet tappouhkauksia ja arkiston ovella vartioi nyt kampuksen poliisi. He nimittäin hyödynsivät aineistoa selvittääkseen rokotevastaisten psykologista profiilia. Tuloksista ei pidetty.

Kun tutkijat tarkastelivat rokotevastaisten elämänkaarta, he havaitsivat, että he olivat kärsineet keskimääräistä enemmän lapsuusajan kaltoinkohtelusta; henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, hyväksikäytöstä ja emotionaalisesti köyhästä kasvuympäristöstä. He kokivat keskimääräistä enemmän, että heitä kohdellaan aina väärin tai että kukaan ei halua heille hyvää; ja heillä oli taipumus mennä lukkoon stressaavissa tilanteissa.

Tutkijoden johtopäätökset olivat jokseenkin koskettavia. He korostivat, että luottamus syntyy lapsuudessa suhteessa aikuisiin. Jos tuo luottamus rikotaan, sen palauttaminen on vaikeaa. Niinpä varautuminen tulevaisuuden pandemioihin alkaa tässä ja nyt – siinä, miten kohtelemme lapsiamme.

Tutkimus on mietityttänyt minua paljon. Muistatteko kun Viikissä tapahtui tänä keväänä perhesurma; äiti surmasi itsenä ja poikansa. Naapurit tiesivät, että kaikki ei ollut hyvin ja asiaan koetettiin myös puuttua. Mutta kun naapurit koettivat lähestyä poikaa, mitä hän teki? Hän juoksi pakoon. Entä oletteko koskaan puhuneet jollekin, jota on pienestä pitäen pompoteltu lastensuojelun yksiköstä toiseen? Minä olen, ja voin sanoa, että häntä voi olla kovin vaikea vakuuttaa siitä, että yhteiskunta olisi varannut hänen kohdalleen mitään hyvää.

Jos tutkimuksen tulokset ovat yleistettävissä, se herättää kysymyksen vastuusta. Jos lapseni ei luota minuun, minun pitäisi varmaan katsoa peiliin. Ehkä meidän pitäisi hieman tutkiskella tätä kysymystä ja miettiä, mikä on oikeasti mennyt pieleen. Jos luottamus on kadonnut, miksi ja missä vaiheessa elämää?

Kun tiedämme syyt, voimme hedelmällisemmin pohtia, miten sen saa takaisin.