Vierastus näyttää olevan ohi, sanoo äiti, tyytyväisenä.

Junamatkalla käy tuuri: minua vastapäätä istahtavat äiti ja yhdeksänkuinen vauva.

Lapsi on vielä puhumaton, syötettävä, kannettava. Siniset silmät ja välinpitämätön, ohitseni liukuva katse. Mutta katse tarkentuu, pysähtyy kasvoihini. Hetkinen, vaikuttaa lapsi ajattelevan, tuossahan on joku, joka katsoo juuri minua.

Niin katsonkin! Hei, juuri sinä, sanon, vaikken puhu. Hymyilen, käännän vähän kasvojani pois ja takaisin häntä kohti. Rohkaistun kumartumaan ja ojentamaan käteni lapsen ulottuville, sormet pöydän pintaa naputellen. Lapsi lähtee mukaan – kurottuu äidin sylistä minua kohti ja nappaa sormista kiinni. Tajuamme kumpikin leikin idean. Nauramme, yhdessä.

Vierastus näyttää olevan ohi, sanoo äiti, tyytyväisenä.

Pieni juttu, mutta tässä on ihmisen mielenterveyden perusta. Ensimmäinen vuosi kohdun ulkopuolella on vielä kesken, mutta palikat ovat jo kasassa:

Minä olen olemassa.

Tarpeeni ovat tärkeitä.

Minusta huolehtii aikuinen, jolla on antaa minulle ruokaa, turvaa ja leikkiä. Hänellä on rohkeutta antaa muidenkin luoda minuun suhteita. Hän kannustaa minua, kun tartun vieraan lajitoverin aloitteeseen ja iloitsemme yhdessä.

Kun itse sitten pääsen määränpäähäni, suvun yhteen keränneeseen ystäväni juhlaan, kohtaan toiset siniset silmät. Vaarilla on – väistämättä – menossa viimeiset vuodet. Hän on viittä vaille 90, ei oikein näe, ei juurikaan kuule, eikä hän tänään tunnistanut kaikkia läheisiään. Me nuoret, viisikymppiset, puhumme ja nauramme yhteisen pöydän ympärillä, epäilemättä asioille, jotka eivät ole vaarille relevantteja.

Mutta ne silmät, se katse. Hymyilemme toisillemme, nyökkäilemme. Me emme tunne, mutta vaarin katse on täynnä luottamusta ja hyväksyntää. Luottamus ei tunnu kohdistuvan minuun, yksilönä, vaan maailmaan ja ihmisiin ylipäätään.

En tiedä mitä vaarin elämään on kuulunut, mutta jotain voi arvailla syntymävuoden ja Suomessa asumisen perusteella. Ehkä hänelläkin on ollut, kaikesta muusta huolimatta, syli, ei liian kova nälkä ja tuntemattoman hänelle hymyilevät kasvot.

Olisi syytä kehua junan äitiä, ja kaikki kaltaisiaan, jotka näin viisaasti lapsiaan hoitavat. Mutta kaikki ei ole vanhemman käsissä.

Nuorella matkaseuralaisellani on ihonväri ja pikaisesti oletettuna muitakin ominaisuuksia, jotka eivät tässä kasvuympäristössä työnnä häntä marginaaliin. En tietenkään tiedä mitä lapsen elämään sen syvemmin kuuluu, eikä kukaan tiedä mitä hän joutuu vielä kohtaamaan. Emme tiedä mihin marginaaleihin hän joutuu, ehkä hakeutuukin, kunhan vuosia kertyy. Silti, vasta alle vuosi ulkona kohdusta ja hänellä on jo peruskokemus oikeanlaisena olemisesta.

Hän ei ole vieraiden aikuisten omien pelkojen, ennakkoluulojen ja taannoisten kärsimysten takaisinmaksun roskakori. Sen sijaan häntä vilkaistaan ja tehdään huomaamatta päätös: hän kuuluu, hän kelpaa, hänet on kutsuttu. Maailma on auki, ja se toivottaa hänet tervetulleeksi.

Kun vaari vetäytyy juhlaseurueesta käyden varhaisille unille, on vauvakin jo varmaan nukkumassa. Mutta minä olen vasta heräämässä omaan sinisilmäisyyteeni. Olen tänäänkin ollut ihminen, jonka hymyyn tuntemattomat ovat vastanneet ilolla ja liittymisen halulla.

Olen säästynyt jälleen yhden päivän kaikelta siltä, mitä vähemmistöksi kutsutut kohtaavat – niin vauvoina, viisikymppisinä kuin vaareinakin.