Todellisuutta on, että valtava osa terveydenhuollon asiakkaiden päivittäisistä tulosyistä on tavalla tai toisella johdettavissa yhteiskunnan edistysaskeleisiin.

Hyvinvointi on liikkuva maali. Edellisissä teksteissäni olen nokitellut teknologian ja byrokratian haitoista. Viime kuussa olen päätynyt pohtimaan teemaa yleisemmällä tasolla ja ratkaisukeskeisemmin: kuinka voisimme ennakoida yhteiskunnallisten ilmiöiden terveysvaikutuksia?

Todellisuutta on, että valtava osa terveydenhuollon asiakkaiden päivittäisistä tulosyistä on tavalla tai toisella johdettavissa yhteiskunnan edistysaskeleisiin. Usein vieläpä ketjuna, jossa ensimmäisenä tulee teknologinen innovaatio, sitten yhteiskunnallinen muutos ja viimeisenä vaikutus terveyteen tai terveydenhuoltoon.

Tulemme auttamatta askeleen perässä. Tämä on ongelma erityisesti siksi, että tietyn toimintatavan vakiintuessa osaksi ihmisten arkea, on siihen tavattoman haastavaa vaikuttaa, vaikka terveysvaikutusten osalta näyttö olisi selvää suuntaan tai toiseen.

Helppo esimerkki tästä on maatalouden tehostuminen ja ruuan saatavuuden paraneminen, josta yhtenä seurauksena ovat pikaruokalat ja kaloripitoisen ruuan halpa hinta, kansanterveysvaikutuksena taas ylipainoepidemia. Vielä 1900-luvun alussa Duodecimin perustamassa Takaharjun tubiparantolassa ainoa tarjottu hoito oli tarkan päiväaikataulun ohella 4 000 kilokalorin dieetti. Vaste hoitoon oli ilmeisen hyvä, sillä potilaita saapui Pietarista ja Euroopasta asti.

Yhteiskunnallisen edistyksen terveyden kannalta nurjien puolten listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toimistotyö toikin selkä- ja hartiakipuja, tiedon saatavuus räjähti ja kysyntä jaetulle päätöksenteolle samoin ja niin edelleen.

Uuden ilmiön tunnistaminen ei tietenkään ole helppoa, kun muutos on vasta alkamassa. Hyvistä ideoista mahdollisten pahojen vaikutusten etsiminen on taakka, jonka harva haluaisi. En ainakaan itse olisi kyennyt ennustamaan, että olisin somecocktailin pyörteissä valmis vaihtamaan kaiken huomio- ja ajattelukykyni siihen, ettei minulle tule hetkeksikään tylsää.

Paljon parempia olemme tunnistamaan uhkakuvia ja johtamaan niistä edelleen myös terveydellisiä uhkakuvia. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja väestön ikääntymisen mahdollisia terveysvaikutuksia on pohdittu jo runsaasti.

En tietystikään ehdota, että lääkäreistä olisi tultava joka välissä kehitystä vastaan painivia synkistelijöitä (vaikka osa väestöstä saattaa tämänkin kuvauksen allekirjoittaa).

Sen sijaan toivoisin, että olisimme ammattikuntana valmiimpia reagoimaan tuleviin muutoksiin. Teollistumisen alusta saakka jokainen sukupolvi on epäillyt töiden ja työteon tarpeen loppuvan kesken, mutta vielä tätä ei olla nähty.

Kuitenkin Boston Dynamicsin parkouraavia robotteja (1) katsellessa ei voi välttyä samalta sukupolvikokemukselta. Entä kuinka paljon vouhotettu metaversumi muuttaisi vastaanottoja ja arkea? Kuinka jatkuvan terveydentilan seurannan mahdollisuus muuttaa lääkärien päätöksentekoa?

Ehkäpä tärkeimpänä kysymyksenä: Mitkä ovat valmiutemme arvioida vastauksia näihin kysymyksiin?

Tavalliset tutkimusasetelmat, sikäli kun niitä pintapuolisesti ymmärrän, eivät vaikuta tarkoituksenmukaisilta. Suuntaa antava arvaus tai lääkärin näkökulmakin voisi jo auttaa ohjaamaan kehitystä oleellisesti suotuisampaan suuntaan. Tarkka teknologiatuntemus tuskin on jatkossakaan tarpeen. Sen sijaan vaaditaan lääkärikunnalta avointa mieltä ja proaktiivista otetta.

5. vuosikurssin kandi, Duodecimin hallituksen opiskelijaedustaja. Havaintoja lääkäriksi kasvamisesta, koulutuksesta ja terveydenhuoltojärjestelmästä.