Hoitajapula on yhteiskunnallisessa keskustelussa laajentunut hyvinvointialueiden kokoiseksi tulevaisuuskriisiksi.

Pulaa on terveyskeskuslääkäreistä, jatkohoitopaikoista, psykiatreista, rahasta ja rauhasta. Kriisiytyneitä ovat päivystykset, kotihoito, lastensuojelu, erikoissairaanhoito, vanhustenhuolto, hoidonporrastus sekä eri ammattiryhmät vaihtelevasti paikallisesti tai kansallisesti. Oikeastikin keskeistä potilasturvallisuutta huudellaan puolin ja toisin esiin oman agendan ratsuna muina pekkoina kuin sutta konsanaan, ja jos ei huudella, todetaan hukan jo perineen.

Keskusteluun syistä tai ratkaisuista on vaikea ryhtyä, kun väärin asetettu sana johtaa selittelykierteeseen Twitterissä, eikä lausuntoja kohta uskalla enää antaa kuin Linden ja Lehtonen.

Kun keskustelukakun kirsikaksi nostetaan yksinkertaistetut, historiassaan toimineet, mutta ennenaikaisesti haudatut ja siksi yhä kaivatut toimintamallit, jäädään jumiin ”ennen-kaikki-oli-paremmin” ja ”kaikki-pitää-nyt-tehdä-toisin” väliseen opponointiin sen sijaan, että kävisimme asiantuntijoina priorisointikeskustelun siitä mitä tulee vaalia, mitä muuttaa ja mistä on aivan pakko luopua, jotta kriisi vaihtuu tavoitteen mukaiseksi hyvinvoinnin tekemiseksi.

Kriisin taustalla on lukuisia syitä, joita ne minua paremmin tuntevat ovat nostaneet esiin analyyseissaan. Esimerkiksi hoitotyön palkkakysymykset eivät ole ohitettavissa syksyn keskusteluissa. Itse olen tarkastellut vaikeutunutta terveydenhuollon tilannetta näihin päiviin asti sekä lääkäriesimiehenä että vielä harvakseltaan päivystävänä lääkärinä ja tähän asti lähinnä erikoissairaanhoidosta käsin. Koska toimintaympäristö ja sen reunaehdot ovat sekä monitahoiset että taloudellisesti ahtaat, en väitä, että ratkaisutkaan tulevat olemaan yksinkertaisia, saati helppoja. Ratkaisun yhtenä osana erikoissairaanhoidossa siinä kuin muillakin hyvinvointialueiden toiminnan kipuilevilla osilla, on kuitenkin yksi erittäin yksinkertainen tekijä: tarkoitus, perustehtävä, syymme ryhtyä tekemään sitä mitä teemme.

Perustehtävän tärkeys

Kun terveydenhuollon päivystyksen perustehtävä on pelastaa henkiä ja estää toimintakyvyn menetys kriittisimmässä sairaudentilassa ja vieläpä kapeassa aikaikkunassa välttämättömän ja kiireellisen välissä, mutta perustehtävä on osittain muuttunut vanhustenhuollon ympärivuorokautisen hoivajonon sivutoimipisteeksi, työntekijöiden turhautumiselle on perusteet, eikä vanhuskaan väärässä ympäristössä saa tarvitsemaansa terveydenhuollon vaikuttavuudesta puhumattakaan. Edelleen, kun terveyskeskuslääkärin työaika kokemusperäisesti kuluu ohjelmistojen hoitoon potilaiden sijasta, on perustehtävä ja työn merkitys hukassa.

Tai kun lastensuojelun työntekijällä on kivi sydämellä vuodesta toiseen lisääntyneen asiakasmäärän muuttaessa työn tarkoituksen teoreettiseksi pinnalla pysymiseksi, niin ei ole ihme, että kriisi ei katkea – vain selkärangat tekevät niin.

Perustehtävää; sitä kirkkainta syytä ammattilaisina tehdä työmme, veronmaksajina maksaa veromme demokraattisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja asiantuntijoina kehittää työtämme, tulee kirkastaa nopeasti. Asiantuntijat ja ammattilaiset eivät kokemukseni mukaan kaipaa paluuta vanhoihin toimintamalleihin sellaisenaan. He eivät vaadi rusinoita pullista työnkuvassaan eivätkä odota, että joku muu tekisi heidän puolestaan tarvittavan työn muutosten eteen. Silti he odottavat, vaativat ja tarvitsevat jaksaakseen näkymän siitä, että perustehtävä, kunkin ammattiryhmän ja kunkin toiminnan osan erilainen, mutta yhtä arvokas tarkoitus, on keskiössä. Jos perustehtävä katoaa, vaatimukset siitä mitä ja miten työ tulee tehdä muuttuvat merkityksettömäksi useimmille – edes tunnollisuutta ja kiltteyttä ei voi loputtomiin johtaa ilman tarkoitusta.

Priorisointikeskustelu ja perustehtävän uudelleen kirkastaminen tulee aloittaa. Tapoja on monia ja esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksessakin käytetty Delfoi-metodi, jossa relevantit asiantuntijat käyvät paneelina kiinni hetkemme haasteisiin, olisi parempi tapa käyttää aikaa kuin Twitterin kansanäänestykset.

Kansan ääni ei ole merkityksetön, mutta miehitettyä matkaa Marsinkaan – Delfoi-tekniikan käytön malliesimerkkinä – ei suunnitella mielipiteiden ja desibelien, vaan hyvin monitahoisen ja syväosaavan asiantuntijajoukon avulla. Jos asiantuntijat eivät kykene muodostamaan konsensusta, voi hyvinkin olla, että hyvinvointialueilla yksi lentää länteen, yksi itään, yksi lentää yli käenpesän. Vain se on varmaa, että Päällikkö osoittautuu tässäkin versiossa kuulevaksi, puhuvaksi ja vallan täysijärkiseksi, aivan kuten työntekijämmekin.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana (15.8 alkaen).