Huumepolitiikan peruslinja pysyy tiukkana
Suomen huumausainepolitiikan rajoittavaa peruslinjaa ei haluta muuttaa. Kuitenkin kontrollitoimien rinnalla on korostettava yhteisöllisiä ja sosiaalipoliittisia keinoja, joilla huumeiden käyttäjiä ja riskiryhmiä yritetään integroida yhteiskuntaan. Näin toteaa sosiaali- ja terveysministeriön asettama huumausainepoliittinen toimikunta, joka jätti mietintönsä huhtikuun lopulla. Huumausainestrategia 1997 -mietintö hahmottaa linjoja ja toimenpiteitä ensi vuosituhannen puolelle.
- Toimikunta ei ole nähnyt mitään syytä lieventää huumeiden käytön ja hallussapidon kriminalisointia. Rangaistavuutta ei kuitenkaan tulisi käyttää niin, että se estää tai vaikeuttaa asianomaisen integroitumista sosiaaliseen ympäristöön, sanoi toimikunnan puheenjohtaja ylijohtaja K. J. Lång.
Käytännössä Suomen rikosoikeudellinen järjestelmä on kohdellut huumeiden käyttäjiä melko ankarasti eikä rikoslakiin sisältyvä hoitoon ohjaamisen tavoite ole toteutunut. Rikoslain mukaan pelkän käytön ja siihen liittyvän hallussapidon syyte- ja rangaistustoimenpiteistä voidaan luopua, jos tekijä hakeutuu sosiaali- ja terveysviranomaisten hyväksymään hoitoon, mutta tätä mahdollisuutta on toimikunnan saamien tietojen mukaan toistaiseksi käytetty erittäin harvoin jos lainkaan. Toimikunta arvelee, että tietoa tästä vaihtoehdosta ei ole riittävästi tuotu esiin tuomioistuimille. Toisaalta toimikunta pitää tärkeänä raskaitakin kontrolli- ja rankaisutoimenpiteitä huumeiden levittämiseen ja kauppaan osallisille.
Huumeiden kokeilu ja käyttö ovat Suomessa viime vuosikymmenen lopulta lähtien lisääntyneet, erityisesti nuorten keskuudessa. Huumausaineista riippuvaisten määrä ei tosin ole erityisen suuri. Hoidon tarve on kuitenkin kasvanut. Toimikunta totesi, että tutkimustietoa huumeongelmasta on vähän ja hajanaisesti, hoidosta ehkä vieläkin vähemmän. Toimikunta esittääkin useita tutkimusaiheita ja myös tutkijoiden yhteistyön tiivistämistä.
Mietinnössä korostetaan lähiyhteisöjen merkitystä huumeongelmien ehkäisyssä ja varhaisessa puuttumisessa ongelmiin. Toisaalta syrjäytymiskehityksen ehkäisyssä on suuri merkitys myös hyvinvointipalveluilla ja sosiaalipoliittisilla toimenpiteillä. Yhteistyöverkostojen luominen nähdään lähiaikojen tärkeäksi tavoitteeksi.
Huumeiden käyttäjien hoitoa on toimikunnan näkemyksen mukaan melko lailla riittävästi tarjolla, mutta ongelmana ovat alueellinen epätasaisuus, hoidonsaannin rajoittuminen ajallisesti sekä hoidon jatkuvuuden puutteet. Toimikunta ehdottaakin myös virka-ajan ulkopuolella saatavilla olevien polikliinisten päivystyspalvelujen järjestämistä suurimpiin asutuskeskuksiin. Kuntien mahdollisuudet tämän toteuttamiseen ja muutenkin huumehoidon järjestämiseen halutaan taata tarvittaessa kuntien keskinäisten kustannusten tasausjärjestelmällä.
Vaikeasti opiaattiriippuvaisille tarkoitetun korvaavan lääkehoidon laajentamiseen on myös nähty tarvetta. Metadonihoitoa on tähän mennessä annettu vain muutamissa yksittäistapauksissa. Korvaavaa lääkehoitoa on kuitenkin arvioitu nykyään tarvitsevan 100-150 huumeriippuvaisen. Hoitoon tulee liittää pitkäaikainen psykososiaalinen kuntoutus.
Toimikunta katsoo, että huumekysymyksiä varten ei ole syytä muodostaa erillisiä järjestelmiä, vaan huumekysymykset on otettava huomioon eri hallinnonalojen normaalissa toiminnassa. Erillisiä resursseja ei siis esitetä, mutta toimikunnan ehdotusten toimeenpano edellyttää kyllä huumeasioiden parempaa priorisointia päätöksenteossa.
