Märkäisiä haavoja, uuvuttavia päiviä, apua odottavia ihmisiä, unettomia öitä rahtikoneiden jyristessä. Paniikki ei kuitenkaan ole iskenyt missään vaiheessa, tiivistää Haitin katastrofialueella työskentelevä yleislääketieteen erikoislääkäri

Eila Rooseli

.

Rooseli ehti Haitiin Suomen Punaisen Ristin kahdeksanhenkinen avustusryhmän mukana ensimmäisten joukossa. Työt Port-au-Princessä aloitettiin maanantaina 18. tammikuuta.

- Alussa oli kaaos, kun ei vielä tiedetty, missä kenenkin pitäisi milloinkin olla ja mitä asioita tehdä, Rooseli kertoo puhelimitse suomalaisten tukikohdasta.

Nyt kaikki ovat jo löytäneet paikkansa. Puoli seitsemältä aamulla tukikohdassa popsitaan puuroa ja pakataan autoja. Kahdeksalta saapuvat kuljettajat, ja SPR:n liikkuva klinikka lähtee työpisteisiinsä kahdella autolla.

- Olemme käytännössä kahdessa eri paikassa joka päivä. Välillä toinen autoista on toisessa pisteessä ja toinen toisessa. Välillä ollaan molemmat yhdessä.

Turvallisuus ennen kaikkea

Avustuspistettä ei voi perustaa mihin tahansa.

- Paikan pitää olla turvallinen. Lähellä ei saa olla isoja rakennuksia, koska täällä on jälkijäristyksiä. Paras paikka olisi laaja aukea, jolla myös veden- ja ruuanjakelu toimisi hyvin, Rooseli kuvaa toiminnan edellytyksiä.

- Aina Punaisen Ristin auton saapuessa ihmisiä kerääntyy paikalle, mikä voi aiheuttaa levottomuuksia. Pitää tehdä selväksi, että tulemme lääkinnällisiin tehtäviin emmekä jakamaan vettä, ruokaa tai suojaa. Meillä pitää olla kuljetus ja luotettavat kuljettajat. Auton on oltava koko ajan paikalla siltä varalta, että tulee tarve päästä nopeasti pois.

Aktiivista työskentelyaikaa jää kuutisen tuntia, sillä työt on lopetettava kolmen jälkeen, koska tukikohtaan on ehdittävä ennen pimeää.

Kammottavia haavoja

Viime viikolla Rooselin hoidettavaksi tuli pahoja haavoja.

- Ne olivat aivan kammottavia, märkäisiä ja laajoja. En ole koskaan aiemmin nähnyt sellaisia pienillä lapsilla enkä aikuisillakaan.

Nyt haavapotilaita on jo selvästi vähemmän.

- Ilmeisesti haavat alkavat olla hoidettu tai sitten ne ovat olleet niin pahoja, että potilaat ovat menehtyneet niihin.

Erityisesti Rooselin mieleen on jäänyt ensimmäisiltä päiviltä erittäin paha ja laaja lapsen märkivä haava, jota liikkuva klinikka ei pystynyt hoitamaan.

- Haava olisi tarvinnut perusteellisen puhdistuksen eikä pienillä puudutepiikeillä pysty sellaista aluetta puuduttamaan. Silloin ajatteli, ovatko kaikki tapaukset yhtä vaikeita.

Rooseli ei tiedä, miten pienelle potilaalle lopulta kävi, sillä hoitaja selvitti asiaa eteenpäin ja lapsi kuljetettiin johonkin sairaalaan.

Kirurgeilla on kysyntää

Tällä viikolla SPR:n liikkuvan klinikan toiminta on alkanut muistuttaa enemmän normaalia terveyskeskuksen vastaanottoa.

- Ylähengitystieinfektioita ja ripulia tosin alkaa esiintyä, kun ihmiset asuvat leireissä tiiviisti yhdessä. Sanitaation puute näkyy ihovaivoina ja gynekologisina ongelmina. Täällä on hirvittävän kuuma, eivätkä ihmiset pysty peseytymään kunnolla.

Rooselin mukaan kirurgeilla - joita Suomesta saapuikin kenttäsairaalan mukana alkuviikosta - on lähiviikkoina kysyntää, sillä ihonsiirtoja tullaan tarvitsemaan paljon.

- Monet haavat ovat niin laajoja, että ne eivät korjaannu spontaanisti.

Lääkkeet ovat toistaiseksi riittäneet.

- Tietyillä lääkeaineilla, kuten antibiooteilla, on paljon käyttöä infektioiden hoidossa. Myös kipulääkkeitä menee paljon. Lisäksi diatsepaamia on alkanut mennä, koska osa ihmisistä on erittäin järkyttyneitä. Annamme sitä pieniä määriä mukaan, että potilaat saisivat yönsä nukuttua.

Nukkuminen on pieni mahdottomuus

Entä kuinka Rooseli itse nukkuu?

- En pysty nukkumaan. Tosin Suomessakin olen erittäin huono nukkuja, hän naurahtaa.

- Tällaisessa paikassa, missä ihmiset kulkevat eri aikaan ja isoja rahtikoneita lentää yli, nukkuminen on pieni mahdottomuus. Aika ajoin olen joutunut käyttämään unilääkettä.

Päivät ovat kuuden tunnin työajasta huolimatta uuvuttavia.

- Potilaita on paljon. Aurinko paistaa telttaan koko ajan, joten siellä on hirvittävän kuuma. Juoda pitää jatkuvasti, mutta nälän tunnetta ei ole. Itseään pitää muistuttaa syömisestä. Työpäivän aikana ei pysty juuri syömään muuta kuin välipalaa, kuten keksiä tai rusinoita.

"Hyvä ja rauhallinen olo tehdä töitä"

Nyt elämänsä ensimmäistä kertaa katastrofialueella työskentelevä Rooseli pärjää omien sanojensa mukaan yllättävänkin hyvin.

- Etukäteen ajatukset olivat aika kaoottiset ja jännitti hirveästi, mihin on itsensä laittanut ja mitä joutuu tekemään. Mutta paniikki ei ole iskenyt missään vaiheessa, vaan koko ajan on ollut hyvä ja rauhallinen olo tehdä töitä.

Rooseli kehuu suomalaisten tiiminä.

- Meillä on mukava ryhmä ja olen kovin tyytyväinen ollessani osa sitä. Olen onnellinen siitä, että mukana on hyvin kokeneita ihmisiä, jotka jo olemassaolollansa rauhoittavat ensikertalaista. Monista pienistä asioista huomaa, että ryhmän jäsenet pitävät yhtä ja myös huolta toisistaan.

Elämän merkkejä näkyvissä

Kun suomalaisryhmä saapui Haitiin, paikalliset olivat passiivisen, epätoivoisen ja kaikkensa menettäneen näköisiä. Ihmiset vain olivat ja odottivat, Rooseli kuvailee.

- Nyt kaikessa näkee jo selvää piristymistä, elämä jatkuu pikku hiljaa. Viime viikolla katujen varsille alkoi tulla hedelmien myyjiä ja ihmiset alkoivat liikkua. Joku kauppakin on jo auki. On uskomatonta, miten ihmiset vain ryömivät esiin niin täydellisestä nollapisteestä ja lähtevät jatkamaan elämäänsä.

Rooseli pitää tärkeimpänä, että vesi ja ruoka tavoittaisivat kaikki.

- Ensimmäiseksi pitää saada ihmisille juotavaa ja syötävää ja sen verran vettä, että he pystyvät hoitamaan hygieniansa. Sitten tulee tietysti lääkinnällinen puoli.

Kun Rooselin neljän viikon pesti SPR:n liikkuvalla klinikalla helmikuussa päättyy, viestikapula siirtyy seuraaville - kansainvälinen Punainen Risti on ilmoittanut varautuvansa auttamaan haitilaisia ainakin kolmen vuoden ajan.

Eila Rooselin mietteistä ennen äkkilähtöä Haitiin kerrottiin Lääkärilehdessä 3/2010.