Ihmisellä on vain yksi elämä. Paitsi Juhani Vinbergillä kaksi. Niiden välissä tapahtui paljon.

Sen piti olla tavallinen perjantai. Raahelainen sisätautilääkäri Juhani Vinberg tuli töistä kotiin ja näki, että aura-auto oli puskenut pihalle lunta polanteeksi. Hän ryhtyi lumitöihin.

Kohta myös naapurin rouva palaili kotiin ostoskassiensa kanssa. Ovella hän huomasi jotakin outoa. Vinbergin pihalla näkyi lumen keskellä miehen saappaat, makuuasennossa.

Siinä makasi Vinberg. Näin hänelle on kerrottu, ei hän itse muista päivästä mitään.

Niin alkoi Vinbergin seikkailu kuoleman ja elämän rajamailla. Muiden silmin täysin pysähtynyt sydän, kolmen suonen ohitusleikkaus ja kahden viikon kooma OYS:ssa.

Havaitsen itseni pienenä tajunnan kipunana äärimmäisessä kylmyydessä keskellä ei mitään. Leijun painottomana syvässä mustassa avaruudessa - minua ympäröi kihisevän kylmä elämälle vihamielinen valottomuus.

"Kuolin vuosi sitten", kirjoitti Juhani Vinberg myöhemmin FiMnetin keskustelupalstalle. Pysäyttävä lause. Niin todella voi sanoa.

Lumitöihin tuupertunut Vinberg sai elvytystä vaimolta ja naapurilta. Kun ambulanssi tuli, EKG-monitorissa näkyi suora viiva. Mies kiidätettiin sairaalaan Ouluun, 75 kilometrin päähän.

Näistä tapahtumista Vinbergillä ei tietenkään ole käsitystä, eikä seuraavista viikoistakaan. Hänen todellisuuttaan olivat unet, ihmeelliset unet.

Muistan hirmuisen kylmyyden pimeyden keskellä, ikään kuin veri kiehuisi ratisemalla ja keuhkoja polttaa. Sitten näkymä syvyyteen planeetalle (maa?), jossa valon ja pimeän raja, jota kohti pyörre alkoi viemään. Seuraava tunne taas tukehtumisesta, uin veden alla ja näin valon vedenpinnassa, jota kohti yritin päästä - ilmeisesti ottivat silloin hengitysputken pois.

Rajatilakokemuksissa puhutaan usein tunneleista, valosta ja enkeleistä. Vinberg ei nähnyt sellaisia. Hän tietää, että hiilidioksidin runsaus veressä voi aiheuttaa näkökentän kaventumista, ei niinkään hapen puute. Tämä selittää käytäväkokemuksia.

Mutta omat kokemukset sitten. Moni on sanonut Vinbergille, että helvetissä olet käynyt. Vinbergin unet olivat aluksi ahdistavia ja pelottavia, mutta muuttuivat hiljalleen seesteisemmiksi.

Unien tulkinta on hyvin henkilökohtainen juttu. Vinberg on lääkäri, ja koulutus muokkaa kyyniseksi kaikkea selittämätöntä kohtaan. Itseäänkin epäilee. Jäähdytyshoito, rintakipu, piikittämiset ja keuhkokuume tulivat selvästi uniin, mutta oli niissä muutakin.

Vinberg toteaa, että tajunta on käynyt hyvin syvällä jossakin.

Kiipeän kallioluolasta, olen trooppisessa viidakossa. Linnut ja apinat metelöivät, hyönteiset purevat. Kävelen polkua pitkin, musta peto vaanii jossain kasvustossa. Mukana lehmiä ja härkä, asuna lannevaate. Kannan paimenen sauvaa, jossa toisessa päässä keihäs. Siirryn lauman ja pedon väliin, vähän pelottaakin. Matkan jatkuessa päällä onkin tankkipaita, maastohousut maihinnousukengät, taisteluvyö. Vasenta lonkkaa painaa raskas käsiase, rinnan päällä leuku ja käsissä rynnäkköhaulikko. Samanlaista haulikkoa en muista nähneeni, mutta tiedän miten se toimii. Aseet ovat petoa varten. Sinisilmäinen prinsessa odottaa mökissä, jota suojaa kiviaitaus.

Määritelmän mukaan kooma on syvän tajuttomuuden tila, jossa henkilö ei tiedosta ympäristöään eikä reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin.

Vinberg ei usko, että ympäristö on koomapotilaalle yhdentekevä. Hänestä koomapotilaalle on hyvä puhua. Rakkaan ihmisen läsnäolokin on tärkeää. Vinbergillä oli vierellään vaimo. Hän oli ensimmäisenä kertomassa tapahtuneesta, kun Vinberg tuli tajuihinsa.

Kun vaimoni puhui minulle ollessani koomassa, sielussani tunsin hänen orvokinsiniset silmänsä.

Vinbergin päästyä teholta häneen iski norovirus. Toipuminen hidastui. Kun Vinberg viimein pääsi tolpilleen, hän toi osaston henkilökunnalle kakun. Häntä hoitanut lääkäri kertoi tehneensä kovaa duunia.

Vinberg on kasvatettu herännäisyyteen. Hän on kiitollinen, että hänen puolestaan esirukoiltiin kooman aikana.

Vinberg ei pelkää kuolemaa. Miehen suhde kuolemaan ei muutenkaan ole haudanvakava. Hän arvelee olevansa sen verran ilkeä ihminen, että suunta on alaspäin hiiliä lappamaan. Eipähän tarvitse palella.

Olen menossa jonnekin, pienikokoiset ruskeat intiaanit ympäröivät minut, kaatavat ja sitovat. Seison roviolla sidottuna paaluun, intiaanit tanssivat ympärillä. Lahkeet palavat, kengät kuplivat, savu ja kuumuus ahdistavat hengitystä ja karvastelevat silmissä, yskittää. Äkillinen pauhu kuuluu, tuuli ja ilmavirta iskevät ylhäältä. Musta, tunnukseton helikopteri leijuu yläpuolella, nostovinssillä pääsen pois roviolta. Helikopterissa on meksikolaisia rosvoja, patruunavyöt ristissä rinnalla, riitelevät espanjaksi ja tahtovat dineroja, rahaa pelastuksesta. Taskuistani löytyy rahaa, annan rosvoille. Tyytyvät siihen, pukevat ylleni haalarin ja varjon, pukkaavat ulos.

Vinbergin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Elämä on tietysti muuttunut, vaikka aika paljon tässä toisessa elämässä on samaa kuin ensimmäisessä.

Jos on liian kova vauhti, niin pysäytetään, Vinberg ajattelee. Enää hänellä ei ole kiirettä. Työnteko on vähentynyt, Vinberg on osa-aikaeläkkeellä. Raha ei ole niin tärkeää.

Vinberg pyrkii tekemään sitä, mikä kiinnostaa. Golfin hän on aloittanut uudestaan, mutta juoksemaan hän ei enää pysty. Kansanterveyden riskitekijät saavat nyt parempaa huomiota. Vinberg puuttuu aiempaa äkäisemmin ihmisten tupakanpolttoon.

Vinbergin olemuksesta voi päätellä, että ainakaan turhamaisuuden syntiin hän ei lankea. Lippalakki ja tuulipuvun takki istuvat mukavasti. Luja kädenpuristus ja katse kertovat, että mies on läsnä. Ja miehellä on aikaa.

Vinberg on pannut merkille, että hänen suvussaan on vahva MBO-perimä. Miehet ovat lähes poikkeuksetta kuolleet sen seurauksiin. Vinbergin sisko viisastui tapahtuneesta ja aloitti verenpainelääkityksen.

Elämä on lainaa vaan, Vinberg tuumii. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että suvaitsisi ihan kaikkea. Vinberg on pohtinut, että ihmisen pitäisi kasvaa mieleltään aikuiseksi. Vastuuta itsestä ja perheestä ei voi välttää.

Samana päivänä kun Vinberg lyyhistyi pihalleen myös naapurikunnassa lyyhistyi samanikäinen mies omalle pihalleen. Hän kuoli. Vinbergillä oli elvyttäjä, toisella miehellä ei.

Iso tulivuori, savua nousee kalderasta. Kotkanpesä erottuu korkealla kivikossa, ilma on ohutta, kylmää ja tuulee kovaa. Maa vavahtelee, purkaus, tuhkaa, hehkuvaa laavaa ja talon kokoinen kivi lentää ilmassa. Ajan vaimoni kanssa matkailuautolla tietä pitkin keskellä autiota ylätasankoa tulivuoren itäpuolella. Kotka lentää ylpeän upeasti korkealla tummansinisellä taivaalla, suihkukoneen vana menee pohjoiseen. Valo häikäisee, pakko pitää aurinkolaseja. Yö saapuu äkisti, tuuli voimistuu ja heiluttelee autoa. Joudumme yöpymään tien vieressä. Myrskytuuli raivoaa ympärillä, on kylmä. Auton kattoluukusta näkyy taivas, tähtien kansa katselee meitä.

- Keski-ikäinen, ylipainoinen mies, pakkanen ja lumityöt on tappava yhdistelmä, Vinberg sanoo.

Vaikka toisaalta lumi ja pakkanen saattoivat myös suojata Vinbergin aivoja hänen maatessaan tajuttomana.

Vinberg tekee edelleen lumityöt pihassaan. Mutta kevyemmin.