Kardiologian erikoislääkäritilanne – Suomi Euroopan hännänhuippuna! (pääkirjoitus SLL 38/2001)

Sydämen katetroiminen synnynnäisten sydänvikojen ja läppävikojen arvioimiseksi oli aloitettu jo vuosisadan puolivälissä. Sittemmin tämä työ juurtui pysyvästi kardiologian toimenkuvaan. Sepelvaltimoiden varjoainekuvaukset tulivat laajaan käyttöön vasta 1980-luvulla ohitusleikkausten yleistyessä. Aluksi niitä tekivät vain röntgenlääkärit – myöhemmin vastuu kuvauksista siirtyi kardiologeille.

Sydämen rakennevikojen ja toimintahäiriöiden noninvasiivinen diagnostiikka täsmentyi 1980-luvulla teknisten laitteiden kehittymisen myötä. Sydänlääkärien työmäärää lisäsivät erityisesti sydämen kaikututkimukset ja tahdistinhoito, joita alettiin tehdä keskussairaaloissa. Lopulta kardiologit saivat tehtäväkseen vielä pallolaajennukset, elektrofysiologiset tutkimukset ja hoidot sekä rytmihäiriötahdistimista huolehtimisen. Lisäksi kardiologit ovat olleet keskeisiä asiantuntijoita sydänleikkauksista päätettäessä.

Kardiologien tehtäväkenttä on siis kasvanut valtavasti lyhyessä ajassa. Suomessa työmäärää lisää myös sydänsairauksien suurempi esiintyvyys ja siten kardiologisten palvelujen suurempi tarve kuin muualla maailmassa. Kardiologierikoislääkäreitä on kuitenkin Suomessa asukaslukuun suhteutettuna vähemmän kuin missään muussa Länsi-Euroopan maassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa kardiologien määrä on Suomeen verrattuna kaksinkertainen ja Norjassa lähes kolminkertainen. Kardiologien puute Suomessa johtuu siitä, että meillä ei ole osoitettu riittävästi voimavaroja kardiologien erikoistumiskoulutukseen. Yliopistosairaaloissa on yhteensä vain 11 kardiologin koulutusvirkaa. Muissa Pohjoismaissa koulutusvirkojen määrä suhteessa asukaslukuun on Suomeen verrattuna viisinkertainen. Valitettavasti myös kardiologian opetuksen sisältö on vinoutunut, sillä kliinisten taitojen kehittäminen on jäänyt toissijaiseksi jatko-opiskelijan energian kuluessa toimenpiteiden opettelemiseen.

Sepelvaltimoahtauman pallolaajennus on yhtä tehokas, turvallinen ja taloudellinen, mutta paljon vähemmän potilasta rasittava hoito kuin ohitusleikkaus. Kalliita ohitusleikkauksia tehdään Suomessa runsaasti, mutta pallolaajennuksia paljon vähemmän kuin muualla Euroopassa. Tuoreen selvityksen mukaan pallolaajennusten määrä pitäisikin meillä nopeasti kaksinkertaistaa, jotta pääsisimme muun Länsi-Euroopan tasolle. Koska pallolaajennusta tarvitsevia potilaita on hyvin paljon, näiden rutiinitoimenpiteiden tekeminen suuremmissa keskussairaaloissa on järkevää, jotta yliopistosairaaloissa voidaan keskittää voimavaroja muihin vaativiin tehtäviin. Riittävän ammattitaidon ylläpitäminen edellyttää muutamien yliopistosairaalakardiologien keskittymistä suppeampiin osa-alueisiin, kuten aikuisten synnynnäisten sydänvikojen hoitoon, lastenkardiologiaan, rytmihäiriöiden invasiiviseen diagnostiikkaan ja hoitoon, ultraääni- ja isotooppidiagnostiikkaan, sydänkirurgian jälkihoitoon tai sydämensiirtoihin.

Suomessa sisätautilääkärit ovat perinteisesti vastanneet sydänpotilaiden hoidosta, mutta 2000-luvulla tämä vanhanaikainen käytäntö ei enää toimi. Sisätautilääkärin perehtyminen kardiologiaan täydennyskoulutuksen puitteissa ei riitä, sillä tehtävien monipuolisuudesta johtuen kardiologin erikoisosaamista tarvitaan kaikissa keskussairaaloissa ja suurimmissa aluesairaaloissakin. Uudet röntgenlaitteistot ovat kehittyneet niin monipuolisiksi, että pienenkin keskussairaalaan varjoainekuvauslaboratoriossa voidaan nykyisin tehdä laadukkaita sepelvaltimokuvauksia muiden tutkimusten ohella. Potilaille koituvan hyödyn lisäksi tällä seikalla on suuri merkitys erikoislääkäripulan vaivaamille keskussairaaloille, sillä kardiologi valitsee työpaikakseen mieluiten sairaalan, jossa on mahdollisuus myös invasiiviseen diagnostiikkaan.

Kardiologipulan syyt löytyvät kardiologian historiasta ja siitä, että erikoissairaanhoidon markkoja on suunnattu muualle kuin kardiologian kehittämiseen. Suomessa on perinteisesti käytetty paljon voimavaroja sepelvaltimotaudin ehkäisyyn. Tässä yhteydessä on ehkä erehdytty luulemaan, että hoidon – ja kardiologien – tarve vähenee, kun sepelvaltimotauti harvinaistuu. Ennaltaehkäisevän työn tulokset ovat erinomaiset siltä osin, että sepelvaltimotaudin esiintyvyys nuorissa ikäluokissa on pienentynyt selvästi. Tämä suotuisa kehitys ei kuitenkaan ole vähentänyt kardiologien työtä, sillä sepelvaltimotautia sairastavia on nykyisin vähintään yhtä paljon kuin ennenkin. Potilaat vain ovat vanhempia. Kaikki lääketieteen erikoisalat kilpailevat erikoissairaanhoidon rahoista. Tässä kilpailussa kardiologia on usein jäänyt toiseksi.

Paljon työtä, vähän tekijöitä – mikä neuvoksi? Vastaus voi olla vain kouluttautumismahdollisuuksien nopea ja tuntuva parantaminen. Sairaaloihin on nopeasti perustettava lisää kardiologin erikoistumis- ja erikoislääkärin virkoja, ja koulutusyhteistyötä yliopisto- ja keskussairaaloiden välillä pitää lisätä ja tiivistää. Toimeen voidaan ryhtyä kartoittamalla kardiologinvirkojen ja -koulutuksen alueellinen tarve yliopistosairaalapiireittäin. On myös syytä laatia osapuolia sitovat alueelliset suunnitelmat, joissa sovitaan koulutuksen työnjaosta yliopisto- ja keskussairaaloiden kesken. Muutosten edellytyksenä on poliittinen päätös nykyistä runsaampien koulutus- ja talousresurssien ohjaamisesta kardiologiaan. Ellei tällaista päätöstä tehdä pian, Suomi jää tulevaisuudessakin eurooppalaiseksi kehitysmaaksi sydänsairauksien hoidossa.

JOUKO REMES